MASENNUKSEN SYNKKÄ KUILU

Kuvassa on ensimmäinen masennukseni vuonna 1989. Olin 16-vuotias. Kaksisuuntainen ilmestyi elämään vasta 1994. On aika tavallista, että kaksisuuntaisen ”puhkeamista” edeltää useampiakin masennuksia. Tämä ei kuvataiteellisen nuoren kuva kertoo itselleni vahvasti siitä tuskasta, jota silloin koin ja joka on vieraillut sen jälkeen elämässäni monta kertaa.

Perusluonteeni on positiivinen, minun on helppo nähdä asioiden hyvät puolet – kun masennus iskee kyntensä, se kaikki katoaa.

Yleensä kaikki on alkanut hiipivästä väsymyksestä, ajatusten hitaasta kääntymisestä kielteisiksi – äkkiä kaikki alkaa näyttämään vaikealta, rumalta ja mahdottomalta. Kun putoaminen alkaa, sitä yrittää saada otetta kallion seinämästä, mutta tuntuu, että koko ajan haroo vain ilmaa. Mieli ei kohene, asiat eivät muutu parempaan suuntaan. Kun sitten havahtuu siellä kuilun pohjalla, ei valoa näy enää missään. Mieli on musta ja täysin toivoton. Jos vielä on jäljellä joku elämänhalun murunen, tuntuu kuitenkin mahdottomalta enää pyytää tai saada apua. Lopulta elämänhalu katoaa.

Luulisi, ettei tällaista tuskaa voisi kukaan olla huomaamatta. On kuitenkin ihmeellistä, miten suuren tuskan sitä voi sisälleen peittää. Ennen nimeä masennus, olin todella peloissani kaikista synkistä tunteistani ja ajatuksistani – niistä oli mahdotonta puhua muille. Sitä halusi suojella muita ja olla vaivaamatta. Sitä halusi suojella myös itseään siltä, että joku kääntää selkänsä tai suhtautuu vähättelevästi. Omassa sisimmässä tuntuvaa kipua tuntui myös vaikealta kuvata, eihän siitä saanut edes kunnolla itse selvää. Jotenkin sitä vain yritti kätkeä kaiken pahan olon sisälleen, vaikka aina toivoi, että joku näkisi. Monet ovat sanoneet jälkeenpäin, etteivät he yhtään ymmärtäneet, miten huonosti voin.

Aina tuska lopulta helpotti ja sain huomata pahan olon kadonneen. Jäljelle jäi hämmennys siitä, mitä oikein oli tapahtunut.

Kun viimein vuonna 2001 sain ensimmäisen diagnoosini, keskivaikea masennus, alkoi olla hieman helpompaa. Vastapäätä istuva lääkäri oli osannut kuvata niitä tuntemuksia, joita minulla oli ja olotila oli saanut nimen - enää ei tuntunut aivan yhtä pelottavalta ja kipeältä. Myös lääkitys tuntui auttavan. Kun pääsin terapiaan ja aloin ymmärtää masennusta paremmin, aloin osata kertoa siitä myös muille.

Synkimmistä ajatuksista on ollut lähimmillekin mahdotonta puhua täysin avoimesti. Olen kuitenkin osannut kertoa sen, että masentuneena minulla on niin paha olla, etten jaksa pitää yhteyttä ja haluan vain vetäytyä omiin oloihini. Kaikki sosiaalinen tuntuu liian vaativalta. Uupumuksen tunne on musertava ja hyvin voivien ihmisten näkeminen ja kuuleminen tuntuu liian pahalta. Kun ei jaksa suihkussa sulkea hanaa, puhelimeen vastaaminen on täysin mahdotonta. Kun mieli on täynnä vain kurjia ajatuksia, sitä ei edes halua avata suutaan. Omaa heikkoutta ja rikkinäistä mieltä on vaikea näyttää kenellekään.

Minulle masennus on ollut aina todella yksinäinen paikka. Olen kokenut, ettei kukaan voi auttaa pois kuilun pohjalta. Jossain vaiheessa oma olo on vain helpottanut ja pimeydestä alkanut erottumaan polku, joka on vienyt kohti hämärää valoa, ulos masennuksesta.

Edelleenkään, vaikka olen hyvässä hoidossa, ei synkässä kuilussa viettämäni hetket ole poistuneet. Lääkitys auttaa, pudotus ei enää ole yhtä raju, eikä pimeys yhtä pimeä tai ainakaan yhtä pitkä – yleensä pahimmillakin hetkellä mielen syvyyksistä löytyy ajatus: ”tämä menee vielä ohi”. Jotenkin sen pimeän on oppinut paremmin sietämään. Ei hyvin, mutta paremmin kuitenkin.