OLENKO SITTENKIN VAIN HERKKÄ?

Ajoittain törmään ajatukseen, ettei kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairautena ole olemassa, vaan kyse on ihmisten herkkyydestä tai muuten vain erilaisesta persoonallisuudesta.

hmm…

Olen perehtynyt asiaan melko perusteellisesti lukemalla, tekemällä töitä psykiatrisissa sairaaloissa ja olemalla itse potilas. Lukuisat tutkijat ovat paneutuneet asiaan vuosikausien ajan. On vaikea uskoa, että kyseessä olisi vain mielikuvituksen tuote tai tarve pitää yllä väärää uskoa sairauden olemassaolosta.

Loppujen lopuksi historialla ja lääkäreiden puheilla ei ole minulle kovinkaan suurta merkitystä – tärkein merkitys on kokemus kaksisuuntaisuudesta omalla kohdallani.

Kärsin vuosikausia elämästä, jossa oli koko ajan pitkiä jaksoja, joina en tuntenut olevani oma itseni. Toistuvasti ”heräsin” kummastelemaan, mitä taas olisi tapahtunut. Huipuissa tein asioita, jotka jälkeenpäin tuntuivat täysin vierailta, kaikkea en edes muistanut, ja masennuksen mustuudessa vajosin todella alas, olin toimintakyvytön ja valmis kuolemaan.

Kun viimein 18 vuotta myöhemmin sain kaksisuuntaisen diagnoosin, tunsin saaneeni selityksen pahasti elämääni vaikeuttaneelle oireilulle. Viimein ymmärsin, miksi en säännöllisin väliajoin tuntenut olevani oma itseni ja miksen pystynyt hallitsemaan elämääni. 

Diagnoosin jälkeen minulla on ollut hoitosuhde psykiatrian poliklinikkaan, jossa olen tavannut lääkäriä, psykologia ja sairaanhoitajaa. Hyvän lääkärin kanssa olen yhteistyössä löytänyt mutkien kautta lääkityksen, jonka johdosta viimein tunnen olevani oma itseni – en sätkynukke, jota joku kumma voima ohjailee.

Lääkitys ja hoitokontakti ovat merkittävät asiat sairauden hoidossa, mutta ehkä tärkein kokemus on kuitenkin ollut vertaisten, toisten sairastavien kohtaaminen. Viimeinkin kokemus siitä, että joku ymmärtää. Hämmentynyt olo, kun kuuntelee toisia ja tajuaa, että he ovat kokeneet saman – eivät ehkä aivan samoin koukeroin, mutta yhteinen punainen lanka löytyy lähes jokaisen sairastavan kanssa.

Itse ajattelen olevani varsin herkkä ihminen. Se on osa persoonallisuuttani. Herkkyyteni saa minut kokemaan syvästi sekä oman että toisten ihmisten tunteet ja elämän. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka ei ole osa personnallisuuttani vaan sairaus, joka pahasti oireillessaan ohjaa herkän mieleni aivan liian syvälle pimeyteen ja toisaalta yltiöpäiseen hyvänolontunteeseen, joilla on vähän tekemistä todellisuuden kanssa.

Haluan pitää herkkyyteni, mutta joka päivä toivon, että voisin olla terve.

Kuva: Pixabay

KEVÄÄN KAVALAN KAUNIS AURINKO

Ystäväni sanoo, että kevään aurinko on hänelle liian kirkas. Sen loisto pakottaa hänet joka vuosi vetäytymään kodin seinien sisälle, piiloutumaan. Yleensä tästä loistosta on seurauksena joka keväinen masennus. Minulla hypomania on useimmiten herännyt kevään auringosta, eikä aikanaan ole tullut mieleenkään vetäytyä pois sen luota.

Hypomaanisessa keveyden tunteessa on jotain hurjan kutkuttavaa. Tuntuu, kuin jokainen solu olisi herännyt pitkän unen jälkeen. Keho ja mieli ovat iloisessa vireystilassa. Äkkiä nykyhetki näyttää valoisalta ja tulevaisuus vielä paremmalta. Mielessä on lukuisia suunnitelmia ja sellainen olo, että voimat riittävät tuosta vain niiden suorittamiseen. Sosiaaliset suhteet saavat pään pyörälle, ihmisvilinä tuntuu hyvältä, alkoholi maistuu pitkän täysin alkoholittoman kauden jälkeen. Jos liikuntaa on tullut harrastettua päivittäin, niin äkkiä treenejä onkin kolmet päivässä. Ilo ja energia pursuaa joka huokosesta, puhetta on paljon, eivätkä sanat tunnu voivan kertoa tarpeeksi nopeasti siitä, miten mahtavaa kaikki on.

Tämä saattaa kuulostaa kivalta. Oman melko alavireisen yleisolotilan muuttuminen iloisemmaksi viehättää myös ympärillä eläviä. Ympäristön kaikki terveet ilahtuvat, kun saan tuntea pitkästä aikaa hyvää oloa ja on kiva kuulla, kun olen innostunut asioista. Jopa omat utopistiset ajatukset muun muassa alan vaihtamisesta ovat saaneet muutkin tuntemaan, että ne ovat mahdollisia. Miten voi vastustaa ihmistä, joka hymyilee koko kehollaan, on innostunut kaikesta ja haluaa lähteä kaikkeen mukaan? Ei mitenkään. Päinvastoin. Sellaiseen ihmiseen on helppo ihastua, joka on ihastunut kaikkeen. Näin on ollut siitä asti, kun sairaus puhkesi.

Vain omalla äidillä on aina herännyt huoli. Jo kauan ennen diagnoosia hän näki, että jokaista ylettömän iloista ja energistä kautta seurasi paha pudotus. Mitä iloisempi hypomania, sitä syvempi masennus. Monille muille ihmisille sairauteni on ollut masennus. Äiti näki jo silloin kauan sitten tietämättään todellisuuden: sairausjaksoni alkoivat aina hypomaniasta. Liikunta oli liiallista, alkoholin kulutus liiallista, ihmissuhteet liiallisia, rahanmeno mahdotonta, opintojen suorittaminen huikeaa ja unet minimissä. Lopulta vauhti kävi niin kiihkeäksi, ettei puhe pysynyt ajatuksen perässä, keskittymiskyky oli olematon, tekemiset hajosivat käsiin ja sitten loppu viimeiseksi tuli se pudotus pimeään.

Hurjan energisen valon kauden jälkeen synkkä pimeys on musertava. Kammottava tunne ihmissuhde sotkuista, rahatilanteesta, tunne siitä, ettei ole mistään kotoisin, täydellinen synkkyys, elämänhaluttomuus ja kuoleman ajatukset. Ja sitten, lopulta jossain vaiheessa masennuksen loppuminen ja suunnaton hämmennys siitä, mitä on taas tapahtunut. Tasainen jakso on sisältänyt paljon menneiden sotkujen selvittämistä.

Nykyisellä lääkityksellä eivät asiat ole enää lähteneet lapasista, ja keväät ovat erilaisia kuin ennen, mutta joka kerta kun tulee yksikään keveältä tuntuva nousu, en enää uskalla niistä vapautuneesti iloita. Heti nousee kaikki tuntosarvet pystyyn: lähteekö innostus käsistä, viekö auringon valo liian korkealle, niin korkealle, että pudotus tekee liian kipeää. Elämän iloisesta valosta on tullut suurempi pelko, kuin uupuneesta pimeästä masennuksesta. 

Koetan silti iloita kevään auringosta yhdessä lasten kanssa. Valoisuuden lisääntymisestä, vaatetuksen vähenemisestä, lintujen laulusta. Ja toivon, että jossain vaiheessa elämän keveistä hetkistä ei enää nousisi huoli.