Tuli uusi lääke. Vuosikausien melko pahan oireilun jälkeen koitti tasainen jakso, jota kesti reilun neljä kuukautta. Aloin ajatella, että olin pääsemässä remissioon, voisi koittaa pitkä, oireeton jakso. Ehkä vuosia. Tai edes vuoden. Nyt on pää taas raskas ja mieli alakuloinen. Hetkittäin kirkkaita oloja, mutta pääsääntöisesti aikamoista uupumusta.
Usein elämässä toistuva kysymys on taas edessä: Onko tämä sairautta, vai ihan vain normaalia tunne-elämää?
Olenko masentunut väsymyksestä vai väsynyt masennuksesta? Johtuuko väsymykseni ehkä lääkityksestä, raudanpuutteesta tai yrityksestäni päästä eroon sokerista?
Pidemmän hyvän jakson jälkeen on vaikeaa puhua tästä kenellekään. Asiaa on vaikea kohdata itsekään. Jotenkin tämä tuntuu epäonnistumiselta, vaikka ymmärrän, ettei siinä ajatuksessa ole juurikaan järkeä.
Uupumuksen takia ja uuden, hyvän uuden lääkkeen tukemana, olemme lääkärin kanssa alkaneet ajamaan alas uneen tarkoitettuja lääkkeitä. Koetan samalla kärsivällisesti seurata, josko sokerin vähentämisen voisi olla osasyyllinen ja sen mahdollisesti aiheuttama uupumus ja mielialanvaihtelut helpottaisivat ajan kuluessa. Odottelen myös tuloksia rauta-arvoista.
Äiti heitti tähän soppaan vielä iän ja mahdollisesti alkavat vaihdevuodet.
Inhoan epävarmuutta ja pää on sekaisin liian monesta mahdollisesta vaihtoehdosta. Ahdistus on jatkuvasti läsnä ja kai sekin väsyttää. Koetan asettua odottelemaan, että tilanne rauhoittuu ja asiat pikkuhiljaa selkenevät, mutta se on niin kovin vaikeaa kärsimättömälle luonteelleni. Ajaudun jatkuvasti pyörittelemään asioita päässäni ja koetan väkisin ratkaista tilannetta, mutta tuntuu, että päässäni oleva kaaos vain pahenee. Yksikään solmu vyyhdessä ei tunnu aukeavan - mistä vain narunpäästä yrittää tarttua, niin sotku sen kuin pahenee.
Täytynee kaiketi vain yrittää hengitellä ja toivoa, ettei vointi pahene, vaan jonain päivänä koittaa selkeämpi olo.
