AIHEENA ITSEMURHA

Suora lainaus kirjasta Kaksisuuntainen mielialahäiriö – opas sairastuneille ja heidän omaisilleen (tarkemmat tiedot kirjasta löytyvät sivun alareunasta):

”Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyy selvästi kohonnut itsemurhakuoleman riski. Aiemman tiedon mukaan jopa 15 % kaksisuuntaiseen sairastuneista kuoli itsemurhaan ja jopa joka kolmas yritti itsemurhaa elämänsä aikana. Uudemmissa tutkimuksissa luvut eivät ole aivan näin synkkiä: mielialaa tasaavien lääkkeiden käytön myötä itsemurhien määrä on puolittunut. Litium-lääkitystä käyttävillä itsemurhariski laskee yleisväestön tasolle. Hoidolla on siis merkitystä. Itsetuhoajatuksiin kannattaa kuitenkin aina suhtautua vakavasti." (s.145)

---

Aihe on niin ahdistava, ettei siitä haluta useinkaan puhua. Itsemurha-ajatukset, itsemurha yritykset ja itsemurhat koskettavat kuitenkin useata kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa ja heidän läheisiään. Ne ovat osa sairautta – monille meille huonoissa voinneissa keskeinen osa sairautta. Itsemurha-ajatukset eivät vielä tarkoita itsemurhaa, eivät ehkä edes päätöstä sen toteuttamisesta, mutta kuolema on mahdollinen vaara tässä sairaudessa. Siihen ajatukseen ei kannata jumittautua, koska se himmentää aurinkoistenkin päivien valon, mutta se on syytä tiedostaa. Yksin jääminen, hoidotta jättäminen, liian pitkät jonot hoitoon ja huono epätasapaino oireilussa voivat johtaa kuolemaan.

Vuodesta 2006 lähtien, kun suurimmaksi osaksi olen kärsinyt sekamuotoisesta oireilusta, itsemurha-ajatukset ovat olleet jatkuvasti läsnä elämässäni. Suurimmaksi osaksi kyse on ollut ns. kuolemantoiveista ahdistuksessa, jossa en ole kokenut jaksavani elää. Minulla on kuitenkin ollut myös pitkiä ajanjaksoja, kun olen pelännyt lähteä ulos ovesta, koska olen ajatellut koko ajan, etten enää tule takaisin. Olen vältellyt rantoja, kallioita ja korkeita paikkoja. Olen kaivannut useita kertoja sairaalan suljettuja ovia, että voisin edes hetken hengittää vapaasti. Olen ollut lähellä itsemurhaa muutaman kerran. Elämä on mustaa, kun joka päivä miettii, ettei omalla elämällä ole mitään merkitystä. Että kaikilla olisi paremmin, jos olisin kuollut. Että ahdistus ja epätoivo täyttää mielen niin, että tuntee tukehtuvansa. Että uupumus on niin suuri, että tuntee vajoavansa lattian läpi. Että hajoamisen tunne on niin valtaisa, ettei sitä tunne voivansa kestää.

Vasta kun 2016 keväällä lääkitys alkoi kunnolla tasaamaan vointiani, olen tuntenut, etten ole vaarassa riistää henkeä itseltäni. Kuoleman ajatuksia voi edelleen joskus tulla, mutta ne ovat ohimeneviä. Pysyn kiinni todellisuudessa, ja ymmärrän elämälläni olevan merkityksen läheisilleni. Olen helpottunut siitä, että viimein olen tässä. Vuosikausia olin varma, että kuolen sairauteni takia. Olen kiitollinen siitä, ettei kuolemanpelko enää ole jatkuvasti läsnä.

Kun pääsin tähän paikkaan, on minulle ollut kaikkein tärkeintä se, etten joudu sinne toiseen paikkaan uudelleen. Haluan pitää huolen lapsistani ja olla elossa läheisilleni, en halua olla jatkuvassa kuoleman vaarassa. Siksi teen kaikkeni, että pysyn tässä kunnossa. En oireettomana, mutta poissa jatkuvasta kuoleman vaarasta. Siksi syön kiltisti lääkkeeni, vaikka niistä tulee myös sivuoireita; siksi menen ajoissa nukkumaan, vaikka se vähentää oleellisesti kanssakäymistä perheen kanssa; siksi elän melkoisen karsittua elämää, ettei liika stressi ala horjuttamaan vointiani.

Se, että läheinen ihminen haluaa kuolla, tuntuu monista ihmisistä olevan äärimäisen itsekästä - miten toinen ihminen voi haluta jättää muut yksin pärjäämään ja suremaan? 

Jos ymmärtää itsemurha-ajatuksia, tietää, että ihmisen ahdistus ja pahaolo ovat käyneet niin suuriksi, ettei enää nähdä mitään muuta vaihtoehtoa. Tuntuu siltä, että on muille vain taakaksi ja ehkä jopa vaaraksi. Tuntuu siltä, että läheisten olisi parempi elää ilman itseä. Tunne siitä, että itse aiheuttaa kaiken pahanolon muille ja vaarantaa muiden hyvin voinnin, on täysin lohduton. Jos itsellä on lapsia tämä tunne voi saada vielä suurempia mittasuhteita – kuka vanhempi haluaisi pilata lastensa elämän? Kun tuntee olevansa vaaraksi lapsilleen, voi tuntua siltä, että heille olisi parempi kun olisi kuollut. Totta kai nämä ajatukset ovat vääristyneitä - ne ovat osa sairautta. Mutta tässä tilanteessa, ne tuntuvat sairastavalle täysin tosilta.

Oma oireilu voi myös olla niin rajua ja elämän hallinta niin vaikeaa, että voimat ovat aivan loppu. On yksinkertaisesti sellainen olo, ettei enää jaksa elää. Masennus voi olla niin synkkä, ettei näy valon pilkahdustakaan, yksikään hyvä ajatus ei yllä omaan mieleen. Sekamuotoisen hurja poukkoilu aiheuttaa sellaista ahdistusta, ettei sen perässä tunnu pysyvän, ja toimintakyky kärsii hurjasti – tuntuu, ettei elämän langat pysy lainkaan käsissä vaan sotkeutuvat solmuun, jota on mahdotonta avata. Tämän kaiken keskellä voi tulla valtaisa tarve saada loppu järkyttävän pahalle ololle. Tämä olo ei ole verrattavissa millään tavalla normaaliin uupumukseen rankan työpäivän jälkeen tai jaksamiseen omassa arjessa. Tässä uupumuksessa mieli on vahvasti järkkynyt ja ainakin osaksi irti todellisuudesta.

Näistä syistä olen äärimmäisen turhautunut, kun ihmiset puhuvat sairastavan itsemurhasta itsekkäänä tekona. Ymmärrän pelon, ymmärrän ahdistuksen, ymmärrän surun, ymmärrän vihankin, mutta lopulta kaikkien tulisi ymmärtää sairauden merkitys tässä asiassa. On lohdutonta ja tuskallista, että kenenkään täytyy olla sellaisessa tilanteessa, että kokee kuoleman ainoaksi vaihtoehdoksi. Tässä tilanteessa ihminen tarvitsee ymmärrystä ja apua – ei vihaa ja suuttumusta.

---

Olen miettinyt, mitä neuvoisin eri ihmisille niissä tilanteissa, kun on herännyt huoli läheisen mahdollisista itsemurha-ajatuksista ja/tai aikeista:

Muista, että itsemurha on asiana myös usein sairastavalle ahdistava. Itsemurha-ajatukset aiheuttavat sairastavissa myös syyllisyyttä – moni tuntee nämä ajatukset vääriksi. Moni ymmärtää sen, että tappamalla itsensä, muut jäisivät suremaan – tuntuu kamalalta tuntea, ettei enää jaksa elää. Usein näillä ajatuksilla ei haluta vaivata läheisiä, eikä edes hoitotahoa. Ne tuntuvat liian pelottavilta ja hävettäviltäkin. Sairastavat  tarvitsisivat usein läheisten ihmisten ja hoitotahon rohkeutta, ottaa asia puheeksi ilman syyllistämistä, ainoana haluna tukea ja ymmärtää. 

Läheiselle: Kysy asiasta. Oletko ajatellut itsemurhaa? Vain kolme sanaa. Ne voivat tuntua vaikeilta, mutta voivat myös pelastaa jonkun hengen. Myönteinen vastaus voi kauhistuttaa. Muista, etteivät pitkät puheet ole useinkaan tarpeen. Ne harvemmin tavoittavat silloin, kun mieli on synkissä syövereissä. Synkimmällä hetkellä on tärkeää saada kaiken pimeän ja ahdistuksen keskelle edes pieni valonsäde... Pieni toivo siitä, että elämä voittaa kaiken kivun jälkeen. Joskus riittää pelkkä käden puristus - olen tässä, en mene pois, en jätä yksin. Se voi olla alku matkalla pois pimeästä metsästä. 

Anna sairastavan puhua, jos hänellä on siihen tarve. Kysy, mitä voisit tehdä. Jos toinen ei pysty puhumaan, älä vaadi sitä. Ota yhteyttä auttavaan tahoon, sekä sairastavan, että oman itsesi takia. Vaikka sairastava vastustaisi yhteydenottoa mihinkään, sinulla on oikeus hakea tukea itsellesi. Tilanne voi myös joskus vaatia nopeaa ammattilaisten reagointia ja sen arvioiminen voi yksinään olla mahdotonta. Näin pahasta paikasta ei kenenkään pidä selvitä yksin. (Sivun alalaidassa on tietoa tahoista, joihin voi ottaa yhteyttä.)

Jos läheisesi on tehnyt itsemurhan, ovat tunteet varmasti moninaiset. Harvoin kukaan ammattilainen kysyy, miten läheiset pärjäävät, myös monelle tuttavalle asia voi olla vaikea kohdata. Hakeudu itse ihmisten luo, jotta voit puhua asiasta. Ehkä ystävät ovat riittävä tuki, mutta älä epäröi ottaa yhteyttä ammatti-ihmisiin - itsemurha on asia, jota on usein todella vaikea käsitellä. (Sivun alalaidassa on tietoa tahoista, joihin voi ottaa yhteyttä.)

Hoitotaholle: Ota asia puheeksi aina psyykkisesti sairastavan, epävakaasti oireilevan ihmisen kanssa. Jos pieninkin asia viittaa siihen, että toinen miettii itsemurhaa, älä jätä asiaa kesken, vaikka siitä olisi vaikea puhua. Jos puhuminen on sairastavalle vaikeaa, pyydä häntä kirjoittamaan omista ajatuksistaan ja aloita keskustelu sen pohjalta. Näin todellinen tilanne hahmottuu ja asiassa on helpompi päästä eteenpäin ja keskustelun alkuun.

Meille sairastaville: Usein kukaan ei kysy. Aina ei edes hoitotaho. Rohkaistu itse puhumaan. Soita vaikka itsemurhien ehkäkäisykeskukseen, jossa voi jutella nimettömänä. Ota asia puheeksi hoitotahon kanssa. Jos puhuminen on vaikeaa, kirjoita asiat paperille ja pyydä työntekijää lukemaan. Tämän jälkeen asiasta keskusteleminen voi olla helpompaa. 

Kaikille meille: Älä koskaan jää asian kanssa yksin. Kuoleman ajatuksia, itsemurha yrityksiä ja itsemurhia on vaikeaa kohdata. Sairastava tarvitsee apua. Läheiset voivat tarvita suurestikin tukea näitä asioita kohdatessaan. Myös työntekijöille pitäisi järjestää työnohjausta ja koulutusta, jotta jaksaa näin raskaiden asioiden kanssa työskennellä.

Pelko, viha, suru, hämmennys, epävarmuus… Kaikki mahdolliset tunteet ovat sallittuja. Niiden kanssa ei pidä jäädä yksin, olet sitten sairastava, läheinen tai työntekijä. Hae apua. Älä jää yksin.

Kuolema ei saa olla vaihtoehto pahan olon ja sairauden keskellä. Vaikeimmistakin hetkistä on mahdollista selvitä. Synkimmästäkin paikasta on mahdollisuus löytää ulos. Yhdessä. 

Rohkeutta ja jaksamista elämän kipeiden asioiden äärellä 💜.