LÄÄKKEET ! ! !

Psyykelääkkeistä puhutaan paljon. Usein esitetään kritiikkiä. Lääkkeet koetaan turhiksi, vaarallisiksi, lihottaviksi, turruttaviksi, väsyttäviksi, pelottaviksi – kaikkea tätä ja mahdollisesti paljon muuta. Tiedän työkokemuksesta ja ”siviilistä”, että moni ei löydä lääkityksestä kunnollista apua vuosikausienkaan kokeilujen jälkeen. Sivuoireet rassaavat ja pitkäaikaisvaikutukset mietityttävät. Tuntuu arveluttavalta pistää suuhunsa lääkkeitä, joiden vaikutuksista ei useinkaan voida antaa mitään kaiken kattavaa selostusta. On siis melko ymmärrettävää, että kritiikkiä esitetään. 

On kuitenkin lukuisia ihmisiä, jotka ovat saaneet oireiluunsa huomattavaa apua lääkityksestä, ja itse olen vakuuttunut siitä, etten olisi elossa ilman lääkitystä.

Vuodesta 2001 vuoteen 2012 kuljin masennusdiagnoosilla ja söin vaihtelevasti masennuslääkkeitä. Hain aina apua masentuneena ja lopetin lääkityksen, kun vointi parani. Aika pitkään lääkitys auttoi masennukseen, mutta vuonna 2006 tilanne paheni rajusti. Aikaisemmin säännöllisesti vaihtelevat mielialat muuttuivat sekavaksi mielialojen poukkoiluksi, levottomuus, ahdistus, pelot ja itsemurha-ajatukset lisääntyivät. Masennuslääkkeiden päälle lisättiin muuta lääkitystä, jotta saataisiin lisäoireisiin apua. Tulos oli heikko. Olisinpa tuolloin jo saanut bipolaaridiagnoosin - olisin voinut välttyä monelta. Kului kuitenkin vielä kuusi vuotta, ennen kuin diagnoosi paperiin lätkäistiin ja päästiin etsimään paremmin sopivaa lääkitystä.

Mitä tapahtui? Oikeat lääkkeet, oikeaan vaivaan = oireilu seis ja sairaus remissioon? Ei todellakaan.

Sain lääkityksestä heti jonkinlaista apua, mutta vointi pysyi pitkään varsin sekavana. Jouduimme kokeilemaan erilaisia lääkkeitä, erilaisilla vahvuuksilla. Hetkittäin tuntui toivottomalta. Onnekseni minulla on bipolaaridiagnoosistani lähtien ollut pientä katkoa lukuun ottamatta sama, hyvä lääkäri, joten en jäänyt yksin kaiken epävarmuuteni ja ahdistukseni kanssa.  Sain purkaa itseäni, kysellä kaikesta, ihmetellä ja valittaa – minua kuunneltiin, ymmärrettiin ja kanssani jaksettiin keskustella samoista asioista kerta toisensa jälkeen.

Hyvän lääkityksen etsimiseen meni reilu kolme vuotta. Keväällä 2016 saatoimme viimein lääkärini kanssa yhdessä todeta, että vointini oli oleellisesti kohentunut. Elämä oli aikaisemmin ollut todella vaikeaa ja useasti helvetillistä itsemurha-ajatusten ja erilaisten vääristyneiden mielikuvien kanssa painiskelua. Rajujen mielialanvaihteluiden keskellä sotkin myös omalla käytökselläni muiden ihmisten elämää, aiheutin huolta ja pahaa mieltä. Kaikkeen tähän tuli muutos.

Oireilu ei kadonnut, mutta mielialojeni laskut ja huiput tasaantuivat, itsemurha-ajatukseni poistuivat melkein kokonaan ja toimintakykyni oli selvästi lisääntynyt. Itselleni ehkä tärkein asia oli se, että viimein, vuosikausien kaaoksen jälkeen, tunsin taas olevani oma itseni. En siis lääkkeiden turruttama ihmisraunio, enkä terve, vaan se Ella, jonka koen omakseni. Sisimmässäni melko järkevä, vastuuntuntoinen ja harkitsevainen, tosiasioihin ja myönteiseen ajatteluun turvaava. Oma arvomaailmani kirkastui, eivätkä erilaiset tunnetilat enää aiheuttaneet pahasti häilyväistä toimintaa, joka aikaisemmin oli myös vaikuttanut negatiivisesti muiden elämään. Äkkiä tuntui mahdolliselta tarkastella elämää rauhallisesti ja tehdä valintoja, jotka olivat omia, eivätkä jonkun oireen aiheuttamia. Olen vakuuttunut siitä, että ilman lääkkeitä vointini ei olisi kohentunut.

Tässä tilanteessa ollaan edelleen. 

Ei ole ollut täysin helppoa kohdata sitä tosiasiaa, etteivät joka aamu ja ilta syömäni lääkkeet poista oireilua kokonaan. Lääkitys ei myöskään suojaa elämältä – joka kerta kun elämäntilanne käy raskaammaksi, vointi yleensä huononee ja lääkitystä voidaan myös joutua nostamaan. Yksi lääkkeistäni aiheuttaa sivuoireina tuntuvan aamutokkuran ja jatkuvan nälän tunteen. Olisi varmasti mahdotonta, jos täytyisi joka aamu lähteä ajamaan aamuruuhkassa töihin. Näin eläkeläisenä, pystyn kuitenkin suoriutumaan melkoisessa pökkyrässä lasten kanssa aamutouhuista ja käymään tarvittaessa jopa kaupassa. Painon nousu on syönyt itsetuntoa, mutta ei kaada maailmaa. Unen turvaaminen on niin merkittävä asia, että kestän nuo sivuoireet.

Lääkitykselläni ei siis ole aikoihin etsitty oireettomuutta, vaan mahdollisimman hyvää toimintakykyä. Tämä tarkoittaa sitä, että selviän oireiluni kanssa ja pystyn pitämään huolen perheestäni ja itsestäni. 

Voinko joskus elää ilman lääkitystä? En tiedä. Olen asennoitunut niin, että saatan tarvita lääkitystä koko elämäni - lähestulkoon kaikki tieto kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tukee tätä ajatusta. Olen kuitenkin myös avoin sille ajatukselle, että jossain vaiheessa elämäntilanteeni voi olla niin kevyt, että pystyn pelkästään muilla tavoilla pitämään huolen mielialani vaihteluiden aiheuttamista haasteista. Lääkkeetön elämä ei kuitenkaan ole päämääräni. Tärkeintä on, että mieli pysyy sellaisessa tasapainossa, että säilytän elämänhaluni, en sotke kohtuuttomasti omaa tai muiden elämää ja pystyn pitämään huolen itsestäni ja läheisistäni.

Tiedän, että ilman lääkitystä olisin aivan toisenlaisessa tilanteessa, kamppailemassa joka päivä elämästäni. Sitä tilannetta vältän kaikin mahdollisin keinoin. Sinne en enää ikinä halua palata.  Näillä eväillä mennään elämää eteenpäin. Kaiken keskellä olen kiitollinen ja vakuuttunut siitä, että olen saanut lääkkeistä suuren avun.

Mukavaa kevättalvea kaikille ja voimia arjen keskelle 💜

Oman dosetin äärellä.