PAKOLLINEN PYSÄHTYMINEN

Koska elän masennuspainotteista sekamuotoista jaksoa, ovat tekstini olleet toivottomia ja synkkiä. Perusluonteeni on kuitenkin positiivinen ja olen aina halunnut levittää toivoa ja ajatusta siitä, että kaikista vaikeuksista on mahdollista selviytyä. Edelleen pelkään, miten tässä lopulta käy, mutta eilen oivalsin, että tämän kaiken keskeltä löytyy myös asioita, jotka auttavat selviytymään. Olenhan edelleen elossa ja pystyn pitämään jotenkin huolen perheestäni. 

Takana on kaksi päivää todella rajua, enemmänkin hypopainotteista sekamuotoista oireilua. Olen siivonnut kuin hullu, pessyt monta koneellista pyykkiä ja muistanut ripustaakkin ne. Tiskikoneellisia on pyörinyt täysinä ja puolityhjinä, olen imuroinut, pessyt kylpyhuoneen ja vessan, tehnyt lapsille pakkaseen ruokaa. Kaiken ylenmääräisen kohelluksen keskellä olen hoitanut joten kuten normaalit arkeen kuuluvat pakolliset asiat lasten ja koiran kanssa. Olen poukkoillut menemään mielipuolen lailla ja se on sävyttänyt kaikkea tekemistä. Olen saanut aikaiseksin asioita, mutta kaikki on pudonnut käsistä (avaimet, lasit, lusikat, paistinpannut, ruuat, pyykkipulverit...), olen unohtanut puolet ruoka-aineista ja polttanut pannun pohjaan, törmäillyt joka paikkaan, ravannut koiran kanssa vartin välein pihalla, juossut yläkerrasta alakertaan ja keskeyttänyt ja aloittanut samat toimet moneen kertaan. Ensin tilanne oli positiivisen innostuksen värittämää ja muuttui sitten nopeasti todella kireäksi ja äreäksi kaahottamiseksi, itku puski koko ajan pintaan. Mielen alkoi valtaamaan ahdistus ja hajoamisen tunne. 

Hajoamisen tunne on minulle tuttu kokemus menneisyydestä ja varsin ikävien seurausten johdosta, se aiheuttaa minussa pelkoa. Seisoin keskellä pihaa ja ajattelin, että on tultu tilanteeseen, josta en enää selviä. Sen sijaan, että olisin tipahtanut polvilleni maahan noutajaa odottamaan, tajusin yht äkkiä, että on pakko pysähtyä. Peli on puhallettava poikki, tai tulee pahaa jälkeä. Menin sisälle, keitin tärisevin käsin kahvit. Kofeiini saattaa ehkä joskus nostaa kierroksia, mutta minulle kahvi on aina ollut arjen keskellä mahdollisuus ottaa oma aika ja pysähtyä. Kahvikuppi ja puhelin kourassa vajosin sohvaan. Join hitain kulauksin kaksi isoa kuppia kahvia, ohjelmaa tuijottaessani. Ohjelma vei ajatukseni pois hajoamisen tunteesta, ja ryntäilyn loputtua syke alkoi hidastua ja hengitys kulkea tasaisemmin. Kun nousin sohvasta, olo oli rauhallisempi ja pystyin loppupäivän pitämään huolta hieman hitaammasta tekemisestä. Masentuneet ajatukset eivät jättäneet rauhaan, mutta kiukku oli laantunut.

Joskus aikaisemmin tämmöinen pysähtyminen olisi ollut mahdotonta näin rajun oireilun keskellä. Olisin tarvinnut ehdottomasti rauhoittavaa lääkettä. Nyt onnistuin pysäyttämään itseni ja muuttamaan toimintaani niin, että vointi helpotti.  Uskon tämän johtuvan menneen elämän oppitunneista. Olen pystynyt vastaavaan toistuvasti silloin, kun olen voinut paremmin. Siitä on jäänyt elämään jonkinlainen muistijälki ja osasin vetää esiin oikeat työkalut hiastani, kun alettiin olemaan varsin vaikeassa tilanteessa. Ehkä pärjään paremmin kuin luulinkaan. Ehkä tällaisten toimien avulla selviän kohti tyynempiä vesiä.

YRITÄN PARHAANI - RIITTÄÄKÖ SE?

Olen sairastanut vuosia. Jo ennen diagnoosia läheiseni elivät kanssani läpi erilaisia sairauden vaiheita, vaikka niille ei nimiä ollutkaan. Mielialojeni vaihtelut ja psyykkinen kipuni ovat vaikuttaneet monen ihmisen elämään. Psyykkinen oireilu on aiheuttanut myös erilaisia lieveilmiöitä, jotka ovat tehneet elämästä entistä raskaampaa. Kun katson taaksepäin, näen monia todella vaikeita aikoja. Läheiseni ovat olleet huolissaan, peloissaan ja uupuneita. Niistä vaiheista on selvitty. Ei aina kunnialla, mutta kuitenkin.

Vuosia olen tottunut kätkemään ison osan oireilustani muilta. Läheiset varmasti luulevat tietävänsä paljonkin, koska ulos puskee usein uupumus, ärtymys ja kärsimättömyys, jotka tietenkin vaikuttavat ympäristöön. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, ne ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu ja pinnan alla asiat ovat aina paljon pahemmalla tolalla. Aikani yritin puhua enemmänkin ääneen, mutta jossain vaiheessa ymmärsin sen turhaksi. Läheisten on vaikeaa ymmärtää ja huonossa hapessa on vaikea vastaanottaa ymmärtämättömyyttä. On helpompi jaksaa kipeimpien tuntojen kanssa yksin - ei helppoa, mutta helpompaa.

Elämä on sujunut paremmin jo viisi vuotta. Oireilu on ollut joka päiväistä ja matkan varrella on ollut hankalampia hetkiä, mutta ei mitään sellaista, josta ei olisi selvitty pienillä lääkemuutoksilla ja arjen toimintojen muuttamisella. Koska ennenkin olen kätkenyt suurimman osan oireilustani, eivät läheiset ole ehkä osanneet kiinnittää huomiota siihen, että olisi tapahtunut mitään isoa muutosta. Väittäisin kuitenkin, että parempi vointini on vaikuttanut suotuisasti myös heidän elämäänsä. Arki on sujunut jouhevammin, enkä ole ollut niin räjähdysherkkä kuin ennen. Josko läheiseni eivät ole isommin rekisteröineet muutosta, niin minulle se on ollut huikea. Oireilu ei ole enää vienyt täysin mukanaan, vaan ole pystynyt vaikuttamaan siihen. Koska sisäinen maailmani on ollut niin paljon rauhallisempi, on ollut vähemmän kätkettävää. Olen pystynyt suoritumaan arjesta helpommin ja olo on ollut tasapainoisempi ja keveämpi. Sairauden kanssa on ollut helpompi tulla toimeen.

Ja nyt, pitkän paremman jakson jälkeen maa mureni jalkojen alta ja tuli valtaisa pudotus. Sekamuotoisen oireilun räjähdys. Dissosiaatio-oireiden paluu. Itsemurha-ajatukset. Kamala kiukku. Suunnaton uupumus. Itkuinen lohduttomuus. Synkkä toivottomuus. Kirkaat, säkenöivän valon hetket, jotka vain kiusaavat ennen pudotusta takaisin pimeään. On tuntunut siltä, että mieli on kymmensuuntainen ja bipolaarisolut ovat vallanneet koko kehon. Hyvä aika on ollut muisto vain.

Josko pudotus on ollut itselle raju ja oman voinnin kanssa on tuntuntunut sietämättömältä elää, en olisi minä, jos ei mieleni alla olisi ollut koko ajan vahvasti se, miten tämä kaikki vaikuttaa läheisiin ihmisiin. Pitkään yritin kätkeä taas kaiken, mutta nyt vointi on ollut niin huono, että on ollut pakko sanoa ääneen edes osa siitä, mistä yleensä en puhu mitään. Vastuuntunto on vaatinut puhumista, jotta mahdollinen lopullinen romahdus ei tulisi muille aivan täytenä yllätyksenä. 

Pelkään voinnin huononevan, jolloin käyttäytymisestäni tulee aina vain vaikeammin kestettävää, enkä ehkä pysty enää pyörittämään perheemme arkea. Pelkään jatkuvaa lääkityksen lisäämistä; sekamuotoinen oireilu voi vaatia sitä, mutta en haluaisi itseäni täysin turruttaa. Pelkään joutuvani sairaalaan. Yritän parhaani, jotta kenenkään läheisen ei tarvitsisi kärsiä tästä, mutta  olen peloissani. Sairaus todella koettelee. Voin omalla toiminnallani yrittää saada sairautta aisoihin, mutta ei ole omasta tahdostani kiinni riittääkö se. Myös vierellä kulkijoiden jaksamista koetellaan. Loputtomiin ei mikään oksa jaksa taipua. 

                                          

TASAPAINOA ETSIMÄSSÄ

Taas kerran tasapaino täydellisesti hukassa. Joka kerta, kun näin käy, otetaan puheeksi lääkitys. Voitaisiinko tehdä joku muutos, joka parantaisi vointia? Tämän rohmahduksen jälkeen on tehty viisi muutosta. Kuulostaa ehkä paljolta, mutta yhtä yritystä lukuun ottamatta muutokset ovat olleet varsin pieniä. Lääkärini on maltillinen ja miettii lääkityksen vaikutusta kokonaisvaltaisesti. Diagnoosin jälkeen etsimme aikanaan reilun kolme vuotta hyvää lääkitystä, joka sitten yhtä pientä muutosta lukuun ottamatta jatkuikin yli neljä vuotta. Kunnes tapahtui tämä. 

Lääkkeiden kanssa venkslatessa on useimmiten olona: suo siellä, vetelä täällä. Jotkut oireet poistuvat ja jotkut sivuoireet pahenevat tai ilmaantuu uusia. Viimeisimmän muutoksen jälkeen dissosiaatio-oireet poistuivat ja pääsin itsemurha-ajatuksista. Isoja juttuja. Sekamuotoinen oireilu kuitenkin jatkuu edelleen ja sen johdosta olo on kokonaisvaltaisen kehno. Tunteet ovat myös jotenkin latistuneet. Vielä kokeilen paremman tasapainon saavuttamista kahden lääkkeen suhteita muuttamalla, mutta olemme lääkärini kanssa yhtä mieltä siitä, ettei lääkityksen avulla ole enää suuria tehtävissä.

Lääkitys on vain osa tämän taudin hoitoa. Vähintään yhtä paljon vointiin vaikuttaa elämäntilanne ja elämäntavat. Jos elämässä on liikaa stressiä, oireilu pahenee. Jos ei saa tarpeeksi unta, oireilu pahenee. Jos arjen rytmi on hukassa, oireilu pahenee. Jos elämässä on liian paljon toimintaa, oireilu pahenee. Näin ainakin minulla. Tällä kertaa pennun tulo oli selvästi liikaa, stressi nousi huippuunsa ja oireilu räjähti käsiin. Pillereillä ei tosiaan taideta lopullista tasapainoa saada aikaiseksi.

Elämäntilanteen muuttaminen tuntuu mahdottomalta, mutta mitä muutakaan tässä voi tehdä?

Minulle on kyllä jankutettu sitä, ettei pitäisi stressata asioista niin kovasti. Näinpä näin. Vuosikausia koetin muuttaa itseäni toiseksi ja lopettaa mokoman turhan stressaamisen. Jossain vaiheessa kuitenkin viimein ymmärsin, etten muutu muuksi. Stressinsietokykyni on heikko ja ahdistun herkästi. Voin opetella sietämään stressiä paremmin ja hallitsemaan ahdistustani, mutta perusta on olemassa. Kun tämän asian hyväksyin, aloin arvostaa itseäni ihan eri tavalla ja ymmärtämään, että minun on muutettava elämääni enemmän itselleni sopivaksi, eikä jatkuvasti väksin yrittää vääntää itseäni muottiin, johon en ikinä tule sopimaan. Ainut tapa selviytyä, on ollut karsia stressitekijät minimiin. Minä onnistuin siinä jo melko hyvin viimeisten vuosien aikana. Tein kyllä säännöllisesti asioita, jotka järkyttivät tasapainoa, mutta osasin tilanteen tullen luopua stressaavista asioista, ja vointini tasaantui. Tämä on vaatinut aika paljon nöyrtymistä sen edessä, että jaksaa paljon vähemmän kuin moni muu ja jaksaa paljon vähemmän, kuin ennen sairauden pahenemista.

Nyt olen tuskallisessa paikassa. En pysty muuttamaan elämäntilannettani tai itseäni toiseksi. Mitä tehdä?  Oloni on neuvoton ja ahdistunut. En tunne pystyväni tekemään mitään, mikä vähentäisi stressiä tarpeeksi ja helpottaisi oireiluani. Mies yrittää mukana miettiä, miten tilanne saataisiin kääntymään oikeaan suuntaan. Toimivia käytännön ratkaisuja on vain vaikea löytää silloin, kun elämässä tuntuu olevan kaikkea liikaa, stressinsietokyky on olematon ja oireilu sekoittaa pakkaa. 

Toivon todella, että jotain helpotusta keksitään, sillä voimat ovat hiipumassa, eikä vain itsellä. Pelkään, että mitään parannusta ei löydy ajoissa, mutta sitä vaihtoehtoa en haluaisi nyt edes miettiä. Ehkä lääkityksen titraaminen vielä auttaa. Ehkä pennun kasvaessa arkeen löytyy taas parempi rytmi ja tunne arjen hallinnasta kasvaa. Ehkä perheen kanssa onnistumme keventämään arkeani niin, että olo helpottaa. Sitä ennen ei kai voi muuta, kuin yrittää hengitellä hetki kerrallaan.

SIRPALEINA

Koronan keskellä hoitopuhelu psykiatrian polin sairaanhoitajan kanssa. Selostan hänelle tilanteen ja hän kysyy: "Eikö siihen jo totu?"

Vaikka hänen kommenttinsa on mielestäni täysin ammattitaidottoman ihmisen kommentti tai positiivisemmin ajateltuna, hyvin ajattelematon sellainen, niin tietyllä tavalla voin ymmärtää, mistä se nousee.

Olen sairastanut pitkään. 26 vuotta. Diagnoosin kanssa, samalla poliklinikalla jo 8 vuotta. 5 vuotta on sujunut melko hienosti. Oireilua on ollut koko ajan ja isompiakin kompasteluja matkanvarrella, mutta olen pärjännyt hyvin pienillä lääkemuutoksilla ja arjen ratkaisuilla. Lääkäri on useaan kertaan kehunut sitä, miten hienosti sairauteni kanssa pärjään. Tällaisessa voinnissa on ollut helpompi hyväksyä sairaus osaksi elämää ja kyllä, on tapahtunut tottumista oireiluun ja sairauden vaikutuksiin elämässä.

Nyt on kuitenkin kysymys muusta. Tilanne on aivan toinen. Romahdus on ollut raju, olen pudonnut syvälle, en näe valoa missään ja on vaikea hengittää. 

Sairaanhoitajan kommentti kirpaisee. Eikö hän, ammatti-ihminen, ymmärrä, miten raskaalta tällainen pudostus voi vuosien jälkeen tuntua? 

Olen varmasti voinut joskus pahemminkin, mutta minusta tuntuu, että nyt sattuu enemmän kuin koskaan. Mikä pettymys parempien vuosien jälkeen. Minä luulin, että jonkinlainen tasapaino olisi saavutettu. Minä luulin, että tulen jo toimeen sairauteni kanssa. Lääkitys tuntui sopivalta ja osasin elää arkeani niin, että toiminta tuki omaa vointiani. Ja nyt olen taas tässä. Aivan sirpaleina. Kaikkialla on pimeää ja psyykkinen kipu on kamala. Mikään mitä teen, ei tunnu helpottavan oireilua. Pystyn vielä pyörittämään arkea, vaivalloisesti ontuen, mutta kuitenkin. Jokainen liike on uupunut ja kivulias, voimat tuntuvat olevan aivan lopussa. Sisältä nousee väksin aika tuskainen huuto: Eikö tämä koskaan lopu?! Mitä, jos en tällä kertaa löydä ulos tästä pimeästä? 

"Eikö siihen jo totu?"

Ei.

ROMAHDUS

20.8.2019 pistin pisteen tälle blogille. Silloin sain päätökseen kokonaisuuden, jonka halusin kirjoittaa. Se ei ollut päivittäistä ajatuksenvirtaa, vaan tarina siitä, millaista on ollut elää vuosikausia bipolaarihäiriöisenä. Nyt on uusi tilanne ja taas tarve kirjoittaa.

On tapahtunut voinnin romahtaminen. Pieniä kompasteluja on ollut koko ajan matkan varrella, mutta 2016 kevään jälkeen, ne eivät ole vieneet kovin syvälle ja olen selvinnyt niistä tekemällä joitain muutoksia elämässä. Tällä kertaa on tuntunut mahdottomalta löytää ulos tästä pimeydestä.

Elin lapsuuteni 20 koiran keskellä. Kotoa lähdettyäni on aina itänyt sisällä toive koiran hankkimisesta, mutta ikinä ei kuitenkaan ole ollut oikea aika. Kolmen vuoden perusteellisen pohdinnan jälkeen tuntui, että oikea hetki on koittanut. Minulle oli tärkeintä, että psyykkinen vointini oli ollut vuosia sellaisessa tasapainossa, että pärjäsin hyvin. Toinen merkittävä asia oli se, että lapset olivat kasvaneet niin isoiksi, että koin heidän pärjäävän hienosti, vaikka aikani menisikin tiiviisti koiranpennun kanssa. Koiran oli tarkoitus tulla lisäämään minun hyvää oloani. Kaveriksi, joka veisi ulos sekä pääni, että talon sisältä. Ajatukseni askartelisivat vähemmän sairauden ympärillä ja olisi muuta tekemistä, kuin jumittaa koneen äärellä.

Lokakuussa meille sitten tuli koiranpentu. Mitä suloisin pentu, joka ui heti kaikkien sydämiin. Olin tietenkin varautunut siihen, että pentu sotkee arkirytmini ja lisää vastuun taakkaa. Minulle oli selvää, että ensimmäinen vuosi tulee olemaan iloisista asioista huolimatta myös uuvuttava. Olin ajatellut, että selviän kaikesta tästä. Asiat eivät kuitenkaan ole menneet niin kuin ajattelin. Kaksi viikkoa pennun tulon jälkeen vointini romahti, eikä parannusta ole näkynyt. 

Sekamuotoinen oireilu on voimakasta. Päivän aikana on pari ylettömän kevyttä hetkeä, jolloin kaikki näyttää valoisalta ja mahdolliselta. Iso osa päivää on uupunutta, tunteetonta usvaa ja kiukun purkauksia typeristä asioista. Uupunut usva muuttuu hetkittäin aivan tuskallisen pimeäksi olotilaksi, joka on täynnä itkua ja ahdistusta, toivottomuus saa vallan, eikä missään näy valon pilkahdustakaan.

Vastuuntunto ja vahva tarve huolehtia muista, on saanut selviytymään arjesta. Olen kuitenkin ollut yksinäinen, toivoton ja uupunut. On ollut mahdotonta repiä iloa mistään. Nyt voinnissa on tapahtunut ehkä jonkinlainen muutos. Olen löytänyt taas kirjoittamisen äärelle. 

Aion nyt kirjoittaa elämästä tämän romahduksen keskellä. Kun ei voi puhua, voi aina kirjoittaa. Ehkä löydän kirjoittamalla ulos tästä pimeästä.