ELÄMÄ YHTÄ VUORISTORATAA - Sekamuotoisen oireilun kanssa elämisestä

Kaksisuuntaisen sekamuotoisesta oireilusta kirjoitetaan vähän. Maniasta, hypomaniasta ja masennuksesta saadaan erilaisiin teksteihin monia kappaleita, mutta sekamuotoisesta yleensä yksi kappale tai lyhyt maininta muun tekstin seassa.

Käytännössä olen saanut huomata, että meitä sekamuotoisesti oireilevia on paljon, eikä elämä oireilun kanssa ole helppoa. Tämäkin tilanne on erilainen eri ihmisillä, mutta tässä omaa kokemusta.

Ennen diagnoosia ja lääkitystä minulla vaihtelivat hypomaniat ja masennukset tasaiseen tahtiinsa. Tuli hypomania, joka päättyi masennukseen, jonka jälkeen tuli tasainen vaihe. Tuolloin en vielä ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse. Vuonna 2001 sain virheellisen diagnoosin masennus ja erilaisia lääkityksiä siihen – lääkityksiä, jotka aluksi helpottivat masennusta, mutta lopulta vain pahensivat oloa. Vuonna 2006 tapahtui oireilussani muutos, joka ei ole hellittänyt otettaan.

Aikaisemmin tiettyä kaavaa noudattava oireilu ei enää noudattanut minkäänlaista kaavaa. Elämä alkoi olla yhtä vuoristorataa. Mielialan vaihtelut olivat rajuja ja nopeita. Pienessä ajassa kova vauhti vei koko ajan rajusti ylös ja alas, vaunu heilui jatkuvasti vähän radan reunoihin, aivan pieneksi hetkeksi tuli rauhallinen tasainen kohta ja sitten taas mentiin. Koko ajan teki mieli vain huutaa ja haukkoa henkeä. Pimeä tunneli kesti hetken, kunnes taas valo kirkasti kaiken. Ahdistus oli valtaisa.

Päiväkirjoista näen mielialanvaihdon keskellä sivua. Muutos on häkellyttävä. Miten täysin toiveikkaasta voinnista ja innostuneista ajatuksista voi kesken lauseen romahtaa todelliseen toivottomuuteen ja pimeyteen? Ahdistukseni lisääntyi. Mikään lääkitys ei auttanut. Lääkäri epäili kaksisuuntaista mielialahäiriötä ensimmäisen kerran, mutta jätti asian sikseen, kun ahdistuneena en itse ollut heti valmis asiaa kohtaamaan. Kunpa hän olisi jaksanut jatkaa keskustelua edes vähän pidempään. Päiväkirjani huutavat vuoroin sitä, että olin varma tuosta diagnoosista ja sitten taas sitä, että olen täysin terve. Päässäni oli täysi kaaos. Olisinpa silloin saanut kunnollista apua, olisin voinut välttyä paljolta tuskalta.

Olen tehnyt isoja ja pieniä päätöksiä vointini ollessa varsin huono. En ymmärtänyt omien vaihtelevien mielialojeni vaikutusta tekemissäni ratkaisuissa. Saatoin olla täysin varma siitä, että seison ajatusteni ja tunteitteni takana, ja sitten hetken päästä ihmettelin, mitä ihmettä olin taas luvannut tai saanut aikaiseksi. Osa ratkaisuista on tuonut hyviä asioita elämääni, mutta osa on haastanut jaksamistani ja vaikeuttanut ihmissuhteitani huomattavasti. Elämäni on ollut rajusti poukkoilevaa sekoilua. Jatkuvia kuoleman ajatuksia. Väärinkäsityksiä toisten ihmisten kanssa. Läheisimpien tuskastumista ja ymmärtämättömyyttä. Omaa ahdistusta.

Sain oikean diagnoosin vasta joulukuussa 2012. Sopivan lääkityksen löytämiseen meni 4 vuotta.

Tänä päivänäkin sekamuotoinen oireilu on jokapäiväistä elämääni. Olen totaalisen kyllästynyt siihen. On uuvuttavaa, kun päivittäin törmään poukkoilevaan mieleeni. Saatan olla äärimmäisen kiinnostunut ja innostua asioista ja ajattelen pystyväni kaikenlaiseen. Sitten äkkiä kyllästyn, muutun negatiivisesi ja kärsimättömäksi tai olo on täydellisen lohduton – tuntuu mahdottomalta saada aikaiseksi mitään. Tämä kaikki saattaa tapahtua myös yhden keskustelun aikana. Mieliala siis vaihtuu pahimmillaan muutamien minuuttien välillä. Joskus tietty olo voi kestää joitain päiviä, mutta yleensä vaihtelu kulkee puolen tunnin – parin tunnin sykleissä. Kaikista ahdistavinta on ehkä se, että välillä kaikki vain sekoittuu yhdeksi mössöksi, josta ei voi saada mitään selvää.

Tilanne ei tunnu keveältä. Omien ajatusten ja tunteiden jatkuva kyseenalaistaminen on äärimmäisen rasittavaa. Päätösten tekeminen on tuskastuttavaa, kun ei ikinä voi olla varma pystyykö tekemään sen, minkä haluaisi. Päässä on jatkuva kova meteli, ajatuksia on paljon, ne huutavat kovaan ääneen ja sekoittuvat toisiinsa. Siinä olotilassa pitää sitten yrittää selvitä elämisestä muun maailman kanssa. On vaikea kestää enää ulkopuolelta tulevia ääniä. Kahdenkeskeiset rauhalliset hetket ovat hallittavia ja silloin on helpompi jaksaa, mutta aivan normaalit arjessa eteen tulevat kysymykset ja kommentoinnit sekoittavat pään tavalla, joka tekee olon todella hankalaksi. Kaikki voimat menevät, kun yrittää pitää itsensä kasassa. Sitä sekamelskaa, joka päässä on, on mahdotonta räväyttää ulos ihmisten eteen. Perusluonteeni vaatii itseäni käyttäytymään hyvin ja ottamaan muut huomioon. Teen kaikkeni, jotta olisin mahdollisimman tasapainoinen ja hyvä läheisilleni, vaikka sisälläni olisi kuinka suuri kaaos.

Kaksi vuotta sitten tehty lääkemuutos on onnekseni kuitenkin aiheuttanut sen, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen seisovani vaununi jarrukahvassa, enkä sairauteni vietävissä. Oireilu ei ole loppunut, mutta muutos on suuri. Huiput ja laskut ovat vähemmän rajuja kuin ennen ja pääsääntöisesti tiedostan sairauteni vaikutuksen ajatuksiini. On eri asia kokea vahvoja tunteita kuin pitää jokaista voimakasta tunnettaan kaikista suurimpana totuutena. Nykyään osaan myös paremmin olla lupailematta ihmisille asioita, joihin en pysty, vaikka kuinka haluaisin.

Haasteellisuudesta huolimatta, tänä päivänä tuntuu hyvältä, kun pystyy pahalla hetkellä pysähtymään ja odottamaan sitä, että olo helpottaa, eikä jatkaa tunteessaan toimimista sotkien kaiken mennessään. Myönnän, että haluaisin vielä kokea sen hetken, kun voisin vain rennosti päästää irti ja antaa tunteiden viedä, ilman pelkoa, että sotken kaiken. Kuitenkin, vaikka jatkuva oman itsen tarkkailu on rasittavaa, on helpottavaa pystyä elämään omien arvojensa mukaan, eikä tuuliviirinä tunteittensa vietävänä.

Tommy Taberman on joskus kirjoittanut runon siitä, ettei tunteiden ja järjen pitäisi sulkea toisiaan pois vaan niiden tulisi tukea tosiaan. Olen yhä tunneihminen, enkä halua sitä ikinä itsestäni pois karsia. Elämä on kuitenkin täynnä tilanteita, joissa järjenkäyttö on sallittua ja joskus toivottavaakin. On helpottavaa pystyä siihenkin tästä hälisevästä päästä huolimatta. Käsi pysyy jarrukahvassa, vauhtia on mahdollista hidastaa tai pysäyttääkin, kun meno yltyy liian sekavaksi. Aina siihen ei pysty, mutta nykyään helpottavan usein.

Voimia kaikille sekavissa voinneissa oleville! Kirjoittakaa ihmeessä kommentteja – näistä asioista on hyvä keskustella! <3

MASENNUKSEN SYNKKÄ KUILU

Kuvassa on ensimmäinen masennukseni vuonna 1989. Olin 16-vuotias. Kaksisuuntainen ilmestyi elämään vasta 1994. On aika tavallista, että kaksisuuntaisen ”puhkeamista” edeltää useampiakin masennuksia. Tämä ei kuvataiteellisen nuoren kuva kertoo itselleni vahvasti siitä tuskasta, jota silloin koin ja joka on vieraillut sen jälkeen elämässäni monta kertaa.

Perusluonteeni on positiivinen, minun on helppo nähdä asioiden hyvät puolet – kun masennus iskee kyntensä, se kaikki katoaa.

Yleensä kaikki on alkanut hiipivästä väsymyksestä, ajatusten hitaasta kääntymisestä kielteisiksi – äkkiä kaikki alkaa näyttämään vaikealta, rumalta ja mahdottomalta. Kun putoaminen alkaa, sitä yrittää saada otetta kallion seinämästä, mutta tuntuu, että koko ajan haroo vain ilmaa. Mieli ei kohene, asiat eivät muutu parempaan suuntaan. Kun sitten havahtuu siellä kuilun pohjalla, ei valoa näy enää missään. Mieli on musta ja täysin toivoton. Jos vielä on jäljellä joku elämänhalun murunen, tuntuu kuitenkin mahdottomalta enää pyytää tai saada apua. Lopulta elämänhalu katoaa.

Luulisi, ettei tällaista tuskaa voisi kukaan olla huomaamatta. On kuitenkin ihmeellistä, miten suuren tuskan sitä voi sisälleen peittää. Ennen nimeä masennus, olin todella peloissani kaikista synkistä tunteistani ja ajatuksistani – niistä oli mahdotonta puhua muille. Sitä halusi suojella muita ja olla vaivaamatta. Sitä halusi suojella myös itseään siltä, että joku kääntää selkänsä tai suhtautuu vähättelevästi. Omassa sisimmässä tuntuvaa kipua tuntui myös vaikealta kuvata, eihän siitä saanut edes kunnolla itse selvää. Jotenkin sitä vain yritti kätkeä kaiken pahan olon sisälleen, vaikka aina toivoi, että joku näkisi. Monet ovat sanoneet jälkeenpäin, etteivät he yhtään ymmärtäneet, miten huonosti voin.

Aina tuska lopulta helpotti ja sain huomata pahan olon kadonneen. Jäljelle jäi hämmennys siitä, mitä oikein oli tapahtunut.

Kun viimein vuonna 2001 sain ensimmäisen diagnoosini, keskivaikea masennus, alkoi olla hieman helpompaa. Vastapäätä istuva lääkäri oli osannut kuvata niitä tuntemuksia, joita minulla oli ja olotila oli saanut nimen - enää ei tuntunut aivan yhtä pelottavalta ja kipeältä. Myös lääkitys tuntui auttavan. Kun pääsin terapiaan ja aloin ymmärtää masennusta paremmin, aloin osata kertoa siitä myös muille.

Synkimmistä ajatuksista on ollut lähimmillekin mahdotonta puhua täysin avoimesti. Olen kuitenkin osannut kertoa sen, että masentuneena minulla on niin paha olla, etten jaksa pitää yhteyttä ja haluan vain vetäytyä omiin oloihini. Kaikki sosiaalinen tuntuu liian vaativalta. Uupumuksen tunne on musertava ja hyvin voivien ihmisten näkeminen ja kuuleminen tuntuu liian pahalta. Kun ei jaksa suihkussa sulkea hanaa, puhelimeen vastaaminen on täysin mahdotonta. Kun mieli on täynnä vain kurjia ajatuksia, sitä ei edes halua avata suutaan. Omaa heikkoutta ja rikkinäistä mieltä on vaikea näyttää kenellekään.

Minulle masennus on ollut aina todella yksinäinen paikka. Olen kokenut, ettei kukaan voi auttaa pois kuilun pohjalta. Jossain vaiheessa oma olo on vain helpottanut ja pimeydestä alkanut erottumaan polku, joka on vienyt kohti hämärää valoa, ulos masennuksesta.

Edelleenkään, vaikka olen hyvässä hoidossa, ei synkässä kuilussa viettämäni hetket ole poistuneet. Lääkitys auttaa, pudotus ei enää ole yhtä raju, eikä pimeys yhtä pimeä tai ainakaan yhtä pitkä – yleensä pahimmillakin hetkellä mielen syvyyksistä löytyy ajatus: ”tämä menee vielä ohi”. Jotenkin sen pimeän on oppinut paremmin sietämään. Ei hyvin, mutta paremmin kuitenkin.