Sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Moni myös toteaa vaikeitten
vuosien jälkeen, ettei ikinä antaisi menneitä päiviä pois, kun "ne on
tehneet musta sen mikä mä oon nyt!". Kaksisuuntaisen kanssa olen saanut
oikeasti käydä kamppailua henkeni puolesta ja todella kivulaitten
vuosien keskellä ajattelin usein, ettei tämä vahvista, tämä vain
nujertaa. Että ehkä tästä selviää hengissä, mutta ei vahvempana, vaan
vaivaisempana. Ja miten olen jatkuvasti ajatellut, että antaisin niin
monta vaikeaa hetkeä pois, jotta olisin vähemmän risa ja riepoteltu ja miten monelta asialta olisinkaan halunnut suojella perhettäni.
Seitsemään vuoteen ei enää ole ollut hengenvaaraa. Oireilu on ollut edelleen jatkuvaa ja elämä sen kanssa uuvuttavaa, mutta olen pärjäillyt kohtuullisen hyvin. Sairaus on vienyt minulta työkyvyn ja rajoittanut elämääni valtavasti, pakottanut huolehtimaan asioista, joita ilman voisin elää terveenä; mutta olen kuitenkin selvinnyt tähän asti, ja mielestäni ihan kunnialla - en täydellisesti, välillä pää juuri ja juuri veden pinnalla, mutta silti.
Nyt takana on kolme kokonaista kuukautta ilman oireilua ja se on saanut minut tuttujen ajatusten äärelle, mutta tarkastelen niitä uudenlaisesta paikasta. Voisiko olla niin, että sairauden vuodet ovatkin vahvistaneet minua? Voisiko olla niin, että ne vaikeimmatkin hetket ovat olleet hyvää rakennusmateriaalia siksi ihmiseksi, joka olen nyt? Ajatuksia, joita en ihan purematta niele, mutta varovaisesti olen antanut niille mahdollisuuden.
