HUTERA OLO

Vointi parani selvästi viideksi päiväksi, kunnes en taas meinannut saada kunnolla unta ja olo alkoi lepattamaan. Olin levoton, keskittymiskyvytön ja kireä, kun oli soittoaika psyki polin hoitajalle. Heti ensimmäiseksi sanoin, että olo on sekava ja levoton ja on vaikea keskittyä. Sitten puhuin ulos puolen vuoden synkän jakson ja viiden päivän paremman olon, ja lopuksi pelon siitä, ettei vointi vieläkään parane. Hoitajapa tarttui hienosti viiteen parempaan päivään, ei päässyt niistä irti ollenkaan, vaan toisteli, että nythän näyttää vointi olevan aika hyvä. (Juu, se sama hoitaja, joka edellisessä puhelussa synkkimmillä hetkilläni totesi, että eikö siihen jo totu...)

Miksi synkät asiat, pelot ja huterat olot on niin vaikeaa kohdata? Hämmentävää. Psykiatrian puolella työskennellessäni totuin siihen, että näiden asioiden läpi käyminen oli jokapäiväistä. En muista kohdanneeni sairaalassa montaakaan kaksisuuntaista ihmistä, joilla elämä ja terveydentila olisivat olleet erityisen hyvin tasapainossa ja moneen kertaan jouduttiin yhdessä miettimään, miten selvitään seuraavaan päivään ja sitä seuraavaan, jotta lopulta selvittäisiin siihen asti, kunnes parempi päivä koittaa. 

Onhan tämä rasittavaa. Olisi tietysti paljon kivempaa, että olisin edelleen se helppo potilas, jonka lääkkeet pelittävät suht mukavasti ja olo on sillä tavalla tasapainossa, ettei tukea juurikaan tarvita. Olisin mielelläni se potilas ja se psyykkisesti sairas lähimmäinen, joka ei aiheuta suuremmin vaivaa, vaan vaikuttaa mahdollisimman normaalilta. Yritän parhaani, mutta ikävä kyllä, se ei juuri nyt ihan täydellisesti onnistu.

Onneksi takana on monta sairauden vuotta, joten kokemusta riittää. Vaikka toivoinkin erilaista tukea hoitajalta, pärjään ilmankin. Kun vointi on vähän parempi, ei yksinkään taivaltaminen tunnu niin vaikealta.  Askel on vähän hutera, ja hieman pelottaa, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu, mutta taas matka jatkuu. Ensi kuussa on lääkärin aika, ja on taas mahdollista yhdessä pohtia, missä vaiheessa matkaa ollaan. 

Voimia kaikille, oman matkan varrelle 💜

PITKÄN PIMEÄN JÄLKEEN

Taas lääkemuutos. Enää en jaksanut uskoa paremman olon saavuttamiseen, mutta nyt kuitenkin tuntuu siltä, että olo on asettunut ja on helpompi hengittää. Hämmentävä tunne puolen vuoden pimeän jälkeen.

Parempia päiviä on ollut vasta muutama, joten vielä pelottaa, että hetken päästä maa taas murenee jalkojen alta. En kuitenkaan tunnista tässä hyvässä olossa hypomanian nostetta ja se saa melko vakuuttuneeksi siitä, että raju sairausjakso on tullut päätökseensä. Hypomanian hyvä olo on räikeästi säkenöivää kirkkautta, joka nostaa jalat maanpinnasta, saa seisomaan vuoristoradan korkeimmalla kohdalla kädet levitettynä, kaikki on mahdollista ja tuntuu upealta. Nyt tuntuu vain siltä, että haluan hetken levätä tässä hyvässä olossa. Edessä on edelleen usvaverho, mutta ei enää synkkänä, vaan auringon koristamana. Elämä tuntuu taas mahdollisuudelta, ei päättymättömältä tuskalta.

ONKO OKEI ?

Edellisessä kirjoituksessani puhuin siitä, miten toisten ymmärtämättömyyttä, ahdistusta ja kiukkua on vaikea kestää, kun itse voi huonosti. Tekstiä julkaistessani aloin miettiä, mitä kipeä mieleni kaipaa.

Moni ihminen nauttii nyt keväästä, ihanasta auringon paisteesta ja fiilistelee tulevia lomia. Näillä fiilistelyillä moni yrittää myös piristää minun mieltäni. Minun elämässäni ei nyt kuitenkaan paista aurinko, vaan kuljen omassa harmaassa usvassani, joka katoaa vain hetkeksi vaihtuakseen hälisevään, kaahottavaan touhotukseen. En pysty tässä vaiheessa vointiani kiskomaan itseäni väkisin aurinkoon. Se ei vain onnistu ja sen yrittäminenkin vain pahentaa oloa. 

Haluaisin kokea, että sairaudelleni on tila ja tilanteelleni löytyy ymmärrystä. Minä kaipaisin jonkun sanovan, että on ihan okei, että voin huonosti, enkä juuri nyt löydä paksusta usvastani aurinkoon.  Olisi kiva, jos joku muistuttelisi, että synkkyyteni johtuu sairaudestani, ettei se ole minun vika. Että on ihan ymmärrettävää, että olen uupunut, synkkä, kärsimätön ja ärtynyt - että näin se menee ajoittain tässä taudissa. Tuntuisi hyvältä kuulla, että se mitä nyt jaksan, on ihan riittävää. Joku voisi sanoa, että tämä luultavasti kestää nyt hetken aikaa, mutta se ei haittaa, kyllä tästä selvitään.  

Omassa kipeässä, mustassa yksinäisyydessä kurkkua kuristaa, kun tuntee, että oma sairaus ahdistaa muita ja ehkä jopa pilaa jonkun elämän. Sitä kaipaa kamalasti, että joku ottaisi kädestä ja  sanoisi, että tää on ihan okei. 

KIPUILUA HILJAISUUDESSA

Olen kovasti toivonut, että oma oloni helpottaisi, mutta nyt on keskiössä ollut ajatus siitä, että tuntuu välttämättömältä pystyä pitämään pahentuneet oireeni salassa muilta,  jotta rasittaisin heitä mahdollisimman vähän. Olen taas lisännyt lääkitystä. Olo on rauhoittunut jonkin verran, olen pystynyt paremmin pitämään negatiiviset ajatukseni ja tunteeni omana tietonani, enkä ole enää menettänyt hermojani kaikesta. En kuitenkaan voi hyvin. BDIssä pisteitä 36, vakava masennus. Sekamuotoinen oireilu jatkuu. Mieli on ahdistunut, surullinen ja toivoton. Pää on täynnä uupuneita ja mustia ajatuksia, jotka katkevat vain ohikiitäviksi hetkiksi, kun äkkiä mielen täyttää tunne, että kaikkihan on hyvin. Arjen pyörittäminen tuntuu todella haasteelliselta, pelkkä suihkuhanan sulkeminen tuottaa ongelmia. Hetkittäin tulee tarmon puuskia, jolloin siivoan hulluna, teen ruokaa pakkaseen yms., mutta silloinkin olo on ärtyneen levoton, tekeminen on kaoottista, eikä mikään tunnu hyvältä.

En haluaisi peittää asioita, mutta terveitten suojeleminen tuntuu olevan välttämätöntä, jotta he eivät ahdistuisi liikaa.  Olen vetäytynyt sosiaalisista kontakteista melkein kokonaan ja koetan käyttäytyä hyvin. Jopa kontaktit vertaisiin ovat jääneet. Pari ystävää sinnittelee yhä mukana. Vetäytyminen on tietenkin lisännyt yksinäisyyden tunnetta, mutta tuntuu tuskalliselta kohdata läheisten ihmisten kiukkua, ahdistusta ja huolta, kun oma vointi on hauras ja kipeä. On helpompi olla hiljaa, kuin kohdata ymmärtämättömyyttä, joka sekin lisää yksinäisyyden tunnetta.

Tällainen vaikeneminen, oireilun salaaminen ja kaunisteleminen, lisää tämän sairauden (ja oman olon) vähättelyä ja vähentää todellisen ymmärryksen lisääntymistä. Jatkuvasti törmää siihen, että bipolaarihäiriötä verrataan uupumukseen ja oirelu katsotaan olevan osa ihmisen persoonallisuutta. Tällaiset asiat saavat säännöllisesti iholleni nousemaan näppylöitä. Mielisairaus on yhtä todellinen, kuin joku muu sairaus. Mielen kipu lamauttaa, kuten fyysinenkin kipu. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyy huomattava itsetuhokäyttäytymisen ja itsemurhakuoleman riski. Kyse on vakavasta sairaudesta, ei vaikeasta persoonallisuudesta tai työn aiheuttamasta uupumuksesta. 

Vaikka itsemurhista, kuoleman ajatuksista ja muusta vakavammasta oireilusta puhutaankin enemmän kuin joskus ennen, tuntuu silti, että ne useimmiten ovat edelleen tabu. Olen osallistunut itsemurhien ehkäisykampanjaan, puhunut asiasta aikakausilehdessä ja kirjoittanut sairaudestani avoimesti, mutta silti huomaan itsekin syyllistyväni ajoittain vaikenemiseen. Koska toiset eivät kestä, minä olen hiljaa. Tuntuu usein siltä, että on ok olla mieleltään sairas, kunhan sitä on hiljaisesti ja mieluiten hyvällä tuulella. Hoitotaholle pystyn puhumaan, mutta tuntuu, että sielläkin asennoidutaan nykyään niin, että minun täytyisi jo olla tottunut näihin huonoihin jaksoihin. On raskasta koettaa olla kipujensa keskellä mahdollisimman helppo ihminen. Oikein asennoituminen ja myönteinen ajattelu ovat in, vaikka kaikkien pitäisi tietää, että se on hyvin haasteellista, kun mielen kipu on kovimmillaan. Tuntuu, että on pakko vetäytyä ja vääntää kasvoille väsynyt hymy, vaikka haluaisi, että omalle kivulle olisi tila ja oireilulle löytyisi ymmärrystä. 

En haluaisi tällä omalla ahdingollani lisätä kenenkään ahdistusta, mutta minusta meidän sairastavien pitäisi voida kertoa, kun vointi pahenee ja puhua ääneen sairauteemme liittyvistä vaikeammista asioista. Nyt on käynyt, kuten monta kertaa ennenkin: kun en koe voivani puhua, minä kirjoitan.

Jaksamista kaikille teille, joilla nyt on menossa vaikea jakso! Koetetaan uskoa siihen, että joku päivä taas helpottaa. 💜

RAKKAUS EI OLE KADONNUT

Kun nyt on jouduttu lisäämään lääkitystä oireilun tasaamiseksi ja masennus on yhä seuranani, on sisimpään asettunut tietynlainen tunteettomuus. Tästä tilasta joutuu kärsimään moni sairastava. Moni lopettaa sen johdosta lääkityksen, enkä ihmettele. Tietynlainen tunteettomuus kuitenkin auttaa, kun olo on sairauden kanssa käynyt liian vaikeaksi. Kun vaihtoehtona on jatkuvat itsemurha-ajatukset ja hajoamisen tunne, valitsen mieluummin heikomman tunne-elämän. On kuitenkin raskasta elää, kun tunteet eivät väritä elämää, vaan mielessä on uupuneet ja masentuneet ajatukset.

Vaikka herkkänä tunneihmisenä on ollut vaikea asettua tähän tilanteeseen, olen nyt törmännyt asiaan, joka on auttanut jaksamaan. Rakkaus ei ole kadonnut mihinkään. Hämmentyneenä olen seissyt tämän asian äärellä. 

Monesta asiasta tulee vähemmän tärkeitä, kun tunne-elämä katoaa. Ihmisten kohtaaminen muuttuu vaikeammaksi, kiinnostus ympärillä olevaa elämää kohtaan laimenee. Kuitenkaan lasteni, mieheni, lapsuuden perheeni ja parhaitten ystävieni merkitys ei ole kadonnut mihinkään. Minä olen kiinnostunut, minä haluan pitää huolta, minä olen valmis tekemään paljon sen eteen, että rakkaimmillani olisi kaikki hyvin. Vaikka tunteet ovat hukassa, on rakkaus tallella. 

Miten tämä on mahdollista? Miten voin rakastaa, jos tunteet ovat poissa?

Olen tullut siihen lopputulokseen, josta pidän lujasti kiinni. Rakkaus ei ole ensisijaisesti tunne, se on tieto. Rakkaus ei saa syvintä muotoaan tunteissa, vaan teoissa.

Uskon, että rakkaus on tunteena, ajatuksina ja tekoina kasvanut vuosien varrella niin vahvaksi, ettei tunteiden latistuminen ole saanut sitä horjahtamaan. Masentuneet ajatukset ovat saaneet minut jälleen kerran epäilemään kaikkea mahdollista, mutta rakkaus pitää pintansa. Vaikka olen epäillyt oman elämäni merkitystä, en ole epäillyt omaa rakkauttani. Vaikka tunteet eivät ole värittäneet arkeani, en ole lakannut tekemästä rakkauden tekoja.  

Se, että tiedän rakastavani on lohdullinen tieto masennuksen keskellä. Tämä tieto on herättänyt toivon siitä, että jossain vaiheessa voin voida paremmin. Tämän tiedon takia, haluan tulla parempaa kuntoon. Tämä tieto helpottaa jokaista hetkeä ja se on lievittänyt masennusta. Haluan toki vielä tuntea, mutta tämän tiedon varassa on helpompaa toipua.