Monien mielestä kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi on niin leimaava, ettei siitä kannattaisi paljon huudella. Diagnoosin ajatellaan usein kaventavan elämää. 2007, kun diagnoosia ensimmäisen kerran kohdallani ajateltiin, oli lääkäri helposti valmis luopumaan kannastaan, kun sitä miehen kanssa yhdellä tapaamisella vastustettiin.
Olisin kaivannut lääkäriltäni pitkäjänteisempää keskustelua asiasta, enkä vain yhtä tapaamista, jossa todettiin, että ehkäpä mielialani nousut ovat vain vastareaktio masennukselleni. Asia otettiin pikaisesti puheeksi ja luovuttiin heti, kun se ei tuntunut minusta mukavalta.
Nykyinen hoitotaho on potilaskertomusteni pohjalta esittänyt ajatuksen siitä, että diagnoosista oltiin kyllä vakuuttuneita, mutta sitä ei haluttu vielä tuolloin asettaa, jotta mahdollisuuteni esimerkiksi työelämässä eivät heikentyisi. Hmm... Tietyllä tasolla voin ehkä ymmärtää tämän näkemyksen. Masennus diagnoosi on keveämpi kuin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi. Ihmisten on helpompi samaistua masennukseen, koska lähes jokainen kokee jossain elämänsä vaiheessa ohimenevää masennusta. Masennus on sairaus, josta voi parantua. Masennus diagnoosilla on helpompi saada töitä.
Miksi sitten vastustelin diagnoosia tuolloin?
Diagnoosi tuntui tuolloin pelottavalta. Olin töissä sairaalassa psykoosiosastolla ja kaikki kaksisuuntaista sairastavat olivat rajusti maanisia tai psykoottisessa masennuksessa. Heidän todellisuuden tajunsa oli pahasti horjunut ja he käyttäytyivät usein uhkaavasti. Oma sairauteni oireili eritavalla. En pystynyt mitenkään samaistumaan heihin. Diagnoosin pysyvyys tuntui myös ahdistavalta.
Onko kuitenkaan oikein luopua diagnoosista siksi, että se on vaikeampi kuin toinen tai siksi, että ihmistä pelottaa? Näinkö toimitaan muiden vakavien sairauksien kohdalla?
Näin jälkeenpäin olen järkyttynyt siitä, että jouduin jatkamaan elämää väärällä diagnoosilla monia vuosia. Väärän diagnoosin takia minua hoidettiin vuosikausia väärin: sain lääkitystä ja terapiaa masennukseen. Lääkitys pahensi oireitani, enkä terapiassa tehdystä kovasta työstä huolimatta pystynyt muuttamaan vointiani toiseksi.
Melkein kymmenen vuotta myöhemmin minä sitten viimein sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin. Vastustelinko? En enää. Vointini oli romahtanut täydellisesti, olin ollut lähellä kuolemaa. Viimein joku otti kopin. Joku halusi ymmärtää. Vuosikausien kamppailun jälkeen kummalliselle oireilulleni löytyi syy. Tunteitteni rajuudelle löytyi selitys. Viimeinkin minun oli mahdollista saada apua.
Alkoi tiiviit lääkärin ja psykologin tapaamiset, joissa käytiin pitkiä keskusteluja. Tunteeni ja ajatukseni kohdattiin, niitä käsiteltiin yhdessä. Keskustelujen lisäksi lähdettiin hakemaan toimivaa lääkitystä. Oikeanlaisen lääkityksen löytyminen vei aikaa, mutta senkin etsimistä tehtiin yhdessä.
Olen onnekas, koska hoitava lääkäri on diagnoosista lähtien pysynyt samana - hän on empaattinen, avoin ja suora ajatuksissaan. Minua on kuunneltu koko ajan matkan varrella. Hoidossa on pyritty löytämään apua oireiluuni, tukemaan minua arjessa ja vointiani on seurattu tiiviisti - minua ei ole jätetty yksin.
Toisin kuin masennuksen aikana, kukaan ei ole odottanut, että paranen kun opin ajattelemaan uudella tavalla. Kaikki ovat ymmärtäneet, että tärkeintä on oppia elämään mahdollisimman hyvin oireitten kanssa. Elämä ei siis ole enää ollut jatkuvaa tunnetta epäonnistumisista, vaan tilalle on tullut jopa tietynlainen ylpeys siitä, miten olen selvinnyt vaikean oireiluni kanssa.
Hoitotahon lisäksi diagnoosi toi tullessaan vertaiset - toiset sairastavat. Ihmisiä löytyi facebookin keskusteluryhmistä, oireenhallintaryhmistä, sairaalasta, päiväosastolta ja Kaksisuuntaiset ry:stä. On ollut hämmentävää ja todella helpottavaa tavata joukoittain ihmisiä, jotka todella ymmärtävät, mistä on kysymys.
Kyllä minä olen myös usein miettinyt sitä, kaventaako diagnoosi elämääni ja pitäisikö yrittää elää enemmän diagnoosin ulkopuolella? Pitäisikö jättää kaikki yhdistystoiminta ja yhteys vertaisiin? Pitäisikö lopettaa blogin kirjoittaminen ja unohtaa haave kokemusasiantuntijana toimimisesta? Pitäisikö vain olla hiljaa kaikesta ja alkaa elämään niin kuin terveet? Onko diagnoosi tosiaan vankila, joka estää minua tekemästä asioita, joita haluaisin tehdä?
En koe niin. Minulle diagnoosi on ollut uusi mahdollisuus. Olen saanut oikeanlaista apua ja kohdannut ihania ihmisiä, joiden kanssa jaamme paljon yhteisiä asioita. Diagnoosi on ollut mahdollisuus hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Se on ollut mahdollisuus löytää oikeita tapoja pärjätä oireiluni kanssa. Se on antanut mahdollisuuden tehdä asioita, jotka ehkä ovat tukena muille sairastaville. Tämä blogikin on asia, jonka diagnoosi on minulle antanut. En koe, että diagnoosi olisi ollut ongelma. Ongelma on ollut oireiluni, joka minua vaivaisi ilman diagnoosiakin. En haluaisi elää ilman diagnoosia. Itseasiassa toivoisin, että olisin saanut sen vuosikausia sitten - miten monilta vaikeuksilta olisinkaan voinut välttyä.
Vaikka oireiluni on edelleen osa elämääni ja välillä on tilanteita, että olen varsin synkässä paikassa, eikä toivoa näy - diagnoosi on kuitenkin ollut tärkeä askel kohti parempaa. Tänä päivänä pystyn oikeanlaisen hoidon ja oman toimintani johdosta pitämään hyvää huolta lapsistani, kirjoittamaan blogia ja ensimmäisen kerran haaveilemaan jostain todellisesta.
Diagnoosin ei tarvitse olla vankila, se voi olla nimenomaan askel ulos siitä vankilasta, jonka loukossa on kamppaillut ehkä vuosia.
Jaksamista kaikille omalla elämänpolulla!
