Vuosien harjoittelun jälkeen, tunnen aika hyvin itseni ja oireiluni. Oireiluni on joka päiväistä, mutta se pysyy tietyissä rajoissa ja olen oppinut elämään sen kanssa. Tiedän melko hyvin, mikä pitää yllä parempaa vointia ja mikä ei. Useimmiten olen tietoinen siitä, miten pitää toimia, jos
olo mataloituu liikaa tai lähtee lentoon tai niin kuin yleensä, muuttuu
sekavaksi poukkoiluksi, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä. Silti se näköjään saattaa
edelleen yllättää. Varsin nopeasti. Tällä kertaa kerroin vanhalle
ystävälleni siitä, miten hyvin olen oppinut oireiluni kanssa elämään, ja
seuraavana päivänä tunsin, miten pohja vajoaa jalkojen alla.
Merkkejä näkyy aina jo
aikaisemmin, jos niihin osaa kiinnittää huomiota. Keskittymiskyky alkaa olla olematon,
pinna katkeilee kummallisista asioista, uupumus on valtaisa ja ahdistus lisääntyy. Yleensä alan olla todella huolissani kaikesta ja
erityisesti kaikista. Jo pidemmän aikaa, olen osannut heti höllätä tekemisen
tahtia ja etsiä asioita, jotka saavat keskittymään muuhun. Mitä nyt tapahtui, miksi en pysähtynyt heti, kun huomasin voinnin heikkenevän?
Paremmasta voinnistani johtuen, aloitin syksyllä koulutuksen, josta olen haaveillut neljä vuotta. Koulutus on ollut mielenkiintoinen ja antoisa, mutta se on tuonut suuren muutoksen arkiseen elämääni. Äkkiä tapaan säännöllisesti paljon ihmisiä ja minulla on tekemistä, joka rikkoo perheemme arjen. Se ei ole vaikuttanut juurikaan muihin, mutta minun kestokykyni joutui melko pian koetukselle ja vointini on todella huonontunut. Päässäni on kaaos, mieleni on synkkä ja toivoton. Ahdistus on niin valtaisa, että joudun säännöllisesti pysähtymään hengittääkseni kunnolla ja kolmen vuoden tauon jälkeen olen joutunut turvautumaan rauhoittaviin lääkkeisiin. Hymy löytyy yhä kiltin tytön povitaskusta, mutta sydämestä se ei
säteile kuin pieninä hetkinä. Olen puskenut vasten oloani ja yrittänyt jaksaa
enemmän, kuin olen tuntenut kykeneväni. Teen niin edelleen, koska koulutusta
jatkuu enää hetken ja haluan niin kovasti saada sen suoritettua.
On lohdutonta huomata
pitkän paremman jakson jälkeen, että edelleen tulee näitä isompia vajoamisia.
On ahdistavaa taas joutua kohtaamaan omat rajat, jotka tulevat vastaan niin
kovin helposti. Lääkärin kanssa emme voi muuta kuin toistamiseen todeta, että
stressinsietokykyni on varsin rajallinen. Tekee mieli purnata sen johdosta,
etten voi juurikaan lisätä elämääni uusia, mielenkiintoisia asioita, ilman,
että vointi rajusti huononee.
Tilanne on kuitenkin hieman erilainen kuin ennen. Nykyisen
lääkitykseni johdosta järki pysyy päässäni, vaikka mieleni myllertää pahalla
tavalla. Olen tietoinen siitä, mistä on kysymys, enkä lähde tekemään typeriä asioita mielialojeni heilahteluitten mukaan. Koska pääni on kirkkaampi, eivät tärkeimmät asiat pääse unohtumaan tai
muutu vähemmän tärkeiksi. Lapset ovat elämäni voima. Viimeisessäkin tuskassa
rakastan heitä ja haluan pystyä pitämään heistä hyvän huolen. Ennen, kun voin
näin huonosti, aloin ajatella, että heidän olisi parempi ilman minua. Nyt
tiedän, että sellainen ajatus on järjetön. Kipu sisälläni on suurin itselleni,
he eivät joudu kärsimään siitä kohtuuttomasti. Sairaudestani huolimatta olen
heidän elämänsä rakkaimpia ihmisiä. Haluan pysyä elossa heille - enkä vain pysyä
elossa, vaan näyttää, että elämä on tehty elettäväksi vaikeinakin hetkinä.
Mitä tehdä, jotta selviän
tästä? Koetan höllätä kaikesta mahdollisesta, sen verran kuin
kykenen. Pyrin pysähtymään säännöllisesti lasteni luo, jättäen muun tekemisen. Istun
olohuoneen ikkunaan katselemaan lintuja ja oravia ruokintapaikallaan. Nämä asiat saavat useimmiten pään hetkeksi rauhoittumaan. Kaaoksessa olevan, synkän ja ahdistuneen pään kanssa pysähtyminen on vaikeaa,
mutta minä todella koetan. Riittävätkö nämä toimenpiteet? Aika näyttää. Ehkä toiveestani
huolimatta vointi romahtaa totaalisesti ja joudun lopettamaan koulutuksen kesken, mutta vielä aion yrittää.
Mitä tästä seuraa? Lisää arpeutuvia haavoja, mutta sanovat, että se mikä ei tapa, vahvistaa. En
ole aina siitä niin kovin varma, mutta kaikista menneistä huolimatta, tässähän
edelleen eletään ja hengitetään. Ei kepeästi, mutta kuitenkin.
Pyrin myös pitämään mielessäni, että täälläkin
hetkellä, kun minä olen kipeä ja elämä tuntuu toivottomalta, elämä on täynnä
myös toivoa, rakkautta ja riemua. Elämä ei pysähdy siksi, että minä sairastan. Elämä
ei katoa mihinkään siksi, että sattuu ja mieli myllertää. On opittava selviämään myrskyissä, jos haluaa elää. Ja luultavasti, jonkun ajan kuluttua, tämäkin myrsky taas laantuu.
Voimia kaikille elämän myrskyissä kamppaileville 💜
”Airoista älä hellitä,
vaikka olisi miten korkeat aallot.”
