Psyykelääkkeistä puhutaan
paljon. Usein esitetään kritiikkiä. Lääkkeet koetaan turhiksi, vaarallisiksi, lihottaviksi, turruttaviksi,
väsyttäviksi, pelottaviksi – kaikkea tätä ja mahdollisesti paljon muuta. Tiedän
työkokemuksesta ja ”siviilistä”, että moni ei löydä lääkityksestä kunnollista apua
vuosikausienkaan kokeilujen jälkeen. Sivuoireet rassaavat ja
pitkäaikaisvaikutukset mietityttävät. Tuntuu arveluttavalta pistää suuhunsa
lääkkeitä, joiden vaikutuksista ei useinkaan voida antaa mitään kaiken kattavaa selostusta. On siis melko ymmärrettävää, että kritiikkiä esitetään.
On kuitenkin lukuisia ihmisiä, jotka ovat saaneet oireiluunsa huomattavaa apua lääkityksestä, ja itse olen vakuuttunut siitä, etten olisi elossa ilman lääkitystä.
Vuodesta 2001 vuoteen 2012 kuljin masennusdiagnoosilla ja söin vaihtelevasti masennuslääkkeitä. Hain aina apua masentuneena ja lopetin lääkityksen, kun vointi parani. Aika pitkään lääkitys auttoi masennukseen, mutta vuonna 2006 tilanne paheni rajusti. Aikaisemmin säännöllisesti vaihtelevat mielialat muuttuivat sekavaksi mielialojen poukkoiluksi, levottomuus, ahdistus, pelot ja itsemurha-ajatukset lisääntyivät. Masennuslääkkeiden päälle lisättiin muuta lääkitystä, jotta saataisiin lisäoireisiin apua. Tulos oli heikko. Olisinpa tuolloin jo saanut bipolaaridiagnoosin - olisin voinut välttyä monelta. Kului kuitenkin vielä kuusi vuotta, ennen kuin diagnoosi paperiin lätkäistiin ja päästiin etsimään paremmin sopivaa lääkitystä.
Mitä tapahtui? Oikeat lääkkeet, oikeaan vaivaan = oireilu seis ja sairaus remissioon? Ei todellakaan.
Sain lääkityksestä heti jonkinlaista apua, mutta vointi pysyi pitkään varsin sekavana. Jouduimme kokeilemaan erilaisia lääkkeitä, erilaisilla vahvuuksilla. Hetkittäin tuntui toivottomalta. Onnekseni minulla on bipolaaridiagnoosistani lähtien ollut pientä katkoa lukuun ottamatta sama, hyvä lääkäri, joten en jäänyt yksin kaiken epävarmuuteni ja ahdistukseni kanssa. Sain purkaa itseäni, kysellä kaikesta, ihmetellä ja valittaa – minua kuunneltiin, ymmärrettiin ja kanssani jaksettiin keskustella samoista asioista kerta toisensa jälkeen.
Sain lääkityksestä heti jonkinlaista apua, mutta vointi pysyi pitkään varsin sekavana. Jouduimme kokeilemaan erilaisia lääkkeitä, erilaisilla vahvuuksilla. Hetkittäin tuntui toivottomalta. Onnekseni minulla on bipolaaridiagnoosistani lähtien ollut pientä katkoa lukuun ottamatta sama, hyvä lääkäri, joten en jäänyt yksin kaiken epävarmuuteni ja ahdistukseni kanssa. Sain purkaa itseäni, kysellä kaikesta, ihmetellä ja valittaa – minua kuunneltiin, ymmärrettiin ja kanssani jaksettiin keskustella samoista asioista kerta toisensa jälkeen.
Hyvän lääkityksen
etsimiseen meni reilu kolme vuotta. Keväällä 2016 saatoimme viimein lääkärini
kanssa yhdessä todeta, että vointini oli oleellisesti kohentunut. Elämä oli
aikaisemmin ollut todella vaikeaa ja useasti helvetillistä itsemurha-ajatusten
ja erilaisten vääristyneiden mielikuvien kanssa painiskelua. Rajujen
mielialanvaihteluiden keskellä sotkin myös omalla käytökselläni muiden ihmisten
elämää, aiheutin huolta ja pahaa mieltä. Kaikkeen tähän tuli muutos.
Oireilu ei kadonnut, mutta
mielialojeni laskut ja huiput tasaantuivat, itsemurha-ajatukseni poistuivat
melkein kokonaan ja toimintakykyni oli selvästi lisääntynyt. Itselleni ehkä tärkein
asia oli se, että viimein, vuosikausien kaaoksen jälkeen, tunsin taas olevani
oma itseni. En siis lääkkeiden turruttama ihmisraunio, enkä terve, vaan se
Ella, jonka koen omakseni. Sisimmässäni melko järkevä, vastuuntuntoinen ja
harkitsevainen, tosiasioihin ja myönteiseen ajatteluun turvaava. Oma
arvomaailmani kirkastui, eivätkä erilaiset tunnetilat enää aiheuttaneet pahasti
häilyväistä toimintaa, joka aikaisemmin oli myös vaikuttanut negatiivisesti
muiden elämään. Äkkiä tuntui mahdolliselta tarkastella elämää rauhallisesti ja
tehdä valintoja, jotka olivat omia, eivätkä jonkun oireen aiheuttamia. Olen vakuuttunut siitä, että ilman lääkkeitä vointini ei olisi kohentunut.
Tässä tilanteessa ollaan
edelleen.
Ei ole ollut täysin helppoa kohdata sitä tosiasiaa, etteivät joka aamu ja ilta syömäni lääkkeet poista oireilua kokonaan. Lääkitys ei myöskään suojaa elämältä – joka kerta kun elämäntilanne käy raskaammaksi, vointi yleensä huononee ja lääkitystä voidaan myös joutua nostamaan. Yksi lääkkeistäni aiheuttaa sivuoireina tuntuvan aamutokkuran ja jatkuvan nälän tunteen. Olisi varmasti mahdotonta, jos täytyisi joka aamu lähteä ajamaan aamuruuhkassa töihin. Näin eläkeläisenä, pystyn kuitenkin suoriutumaan melkoisessa pökkyrässä lasten kanssa aamutouhuista ja käymään tarvittaessa jopa kaupassa. Painon nousu on syönyt itsetuntoa, mutta ei kaada maailmaa. Unen turvaaminen on niin merkittävä asia, että kestän nuo sivuoireet.
Ei ole ollut täysin helppoa kohdata sitä tosiasiaa, etteivät joka aamu ja ilta syömäni lääkkeet poista oireilua kokonaan. Lääkitys ei myöskään suojaa elämältä – joka kerta kun elämäntilanne käy raskaammaksi, vointi yleensä huononee ja lääkitystä voidaan myös joutua nostamaan. Yksi lääkkeistäni aiheuttaa sivuoireina tuntuvan aamutokkuran ja jatkuvan nälän tunteen. Olisi varmasti mahdotonta, jos täytyisi joka aamu lähteä ajamaan aamuruuhkassa töihin. Näin eläkeläisenä, pystyn kuitenkin suoriutumaan melkoisessa pökkyrässä lasten kanssa aamutouhuista ja käymään tarvittaessa jopa kaupassa. Painon nousu on syönyt itsetuntoa, mutta ei kaada maailmaa. Unen turvaaminen on niin merkittävä asia, että kestän nuo sivuoireet.
Lääkitykselläni ei siis
ole aikoihin etsitty oireettomuutta, vaan mahdollisimman hyvää toimintakykyä.
Tämä tarkoittaa sitä, että selviän oireiluni kanssa ja pystyn pitämään huolen perheestäni ja itsestäni.
Voinko joskus elää ilman
lääkitystä? En tiedä. Olen asennoitunut niin, että saatan tarvita lääkitystä
koko elämäni - lähestulkoon kaikki tieto kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tukee tätä ajatusta. Olen kuitenkin myös avoin sille ajatukselle, että jossain
vaiheessa elämäntilanteeni voi olla niin kevyt, että pystyn pelkästään muilla
tavoilla pitämään huolen mielialani vaihteluiden aiheuttamista haasteista. Lääkkeetön elämä ei kuitenkaan ole päämääräni. Tärkeintä on, että mieli pysyy sellaisessa
tasapainossa, että säilytän elämänhaluni, en sotke kohtuuttomasti omaa tai muiden elämää ja
pystyn pitämään huolen itsestäni ja läheisistäni.
Tiedän, että ilman
lääkitystä olisin aivan toisenlaisessa tilanteessa, kamppailemassa joka päivä elämästäni. Sitä tilannetta vältän kaikin mahdollisin keinoin. Sinne en enää ikinä
halua palata. Näillä eväillä mennään elämää
eteenpäin. Kaiken keskellä olen kiitollinen ja
vakuuttunut siitä, että olen saanut lääkkeistä suuren avun.
Mukavaa kevättalvea kaikille ja voimia arjen keskelle 💜
Oman dosetin äärellä. |