TASAINEN MIELI, TOIVEIKAS OLO

Oireettomana 91 päivää.

Outo olo.

Takana vuosikausia vaikeaa oireilua. Ei raskaita hetkiä, vaan raskaita vuosia. Monia hetkiä, joita ei olisi halunut ikinä elää. 

Ja nyt. Tämä.

On kummallista, kun mieli ei poukkoile mihinkään.

En tiedä, kuinka paljon tämä näkyy ulospäin, mutta muutos omassa päässä on valtava. Tunteet kyllä vaihtelevat ja olen yhä herkkä itkuille ja nauruille. Otsakin rypistyy ja ärähtelen, mutta kaikki on "normaalin" Ellan persoonasta kumpuavaa. Pystyn usein pysähtymään, ennen kuin syljen sanoja suustani. Ajatukset ja tunteet eivät poukkoa villinä mylläkkänä päässä ja sotkeudu toisiinsa. Olen oma rauhallinen ja lempeä itseni tilanteissa, joita en ole vuosiin kestänyt oireilun riehuessa päässäni. Jos olen äreä, olen sitä siksi, että joku potuttaa, enkä siksi, että päässäni möyryää mörköjä. En tunne, että sairaus vie mennessään. Enää ei tunnu edes siltä, että olisin ruorissa, pitämässä oireilua kurissa. Tunnen vain olevani. Eläväni. Ilman oireita. 

Mielen rauhoittumisen lisäksi tasainen olo on myös mahdollistanut joitain asioita.

Itselle tärkeä muutos on se, että olen voinut vähentää iltalääkitystä. Aamun tokkura ei ole enää aivan niin paha kuin ennen. Pystyn ajamaan pidempiä matkoja autolla, kun silmät eivät koko ajan koeta väkisin painua kiinni. Ehkä pääsemme vielä pienempään annokseen tämän rauhoittuneen pään johdosta, ja tilanne paranee entisestään. Jos emme pääse pidemmälle, on tämäkin jo iso asia.

Eräs pieneltä kuulostava, mutta itselle suuri muutos on se, että olen vuosikausien tauon jälkeen pystynyt taas lukemaan. Minä, aikaisemman elämäni suuri lukutoukka, en ole pystynyt kunnolla lukemaan viiteentoista vuoteen. Olen ikävöinyt kirjoja aivan valtavasti. Ja nyt olen taas rakkaan asian äärellä. Luen, pystyn keskittymään ja muistamaan lukemani. Tarinat vievät mennessään. Olen pitkään korvannut kirjat elokuvilla. Elokuvatkin kertovat hienoja tarinoita, mutta kirjat tarjoavat aivan toisen maailman. Olen kiitollinen tästä muutoksesta.

Muutoksia ei ole paljon, mutta ne ovat merkittäviä. Kun elämä on tuntunut olevan täynnä pelkkiä kynnyksiä ja kuiluja, ja on ollut tunne, kuin siivet olisi leikattu, pienetkin hyvät asiat tuntuvat äärettömän hyvältä. Niin hyvältä, että sitä on vaikea pukea sanoiksi.  

Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan? Saanko nauttia tästä pidemmän aikaa? Voiko tasainen mieli mahdollistaa muitakin uusia asioita? Hieman jännittää. Ennenkin on käynyt niin, että lääkeet alkuun purevat hyvin, mutta lakkaavat sitten toimimasta. Nyt hyvää aikaa on kuitenkin kestänyt niin kauan, että uskallan jo hieman toivoa jatkoa hyvälle jaksolle. Tapahtuu nyt mitä tahansa, täytyy jatkaa kuten ennenkin; hetki kerrallaan, parhaansa mukaan kaikesta hyvästä iloiten.

Toivon kaikkea hyvää jokaiselle omalla polullaan 💜.

 

OIREETTOMAN SYKSYN KESKELTÄ

 Olen aina ollut avoin sairaudestani ja pitänyt tärkeänä sitä, että näistä asioista puhutaan. 2019 syksyllä olin kuitenkin kyllästetty kaikella kaksisuuntaisella. Työstin kokemusasiantuntijan esitystäni, touhusin Kaksisuuntaiset ry:ssä, kirjoitin tätä blogiani, osallistuin MIELI Suomen Mielenterveys ryn itsemurhien ehkäisykampanjaan ’selviytyneiden galleria’ ja olin aiheen tiimoilta Me Naisten haastattelussa. Tämän jälkeen tuli sellainen olo, ettei enää mitään tähän liittyvää, ja olenkin elänyt hiljaiseloa bipolaari asioiden suhteen. Mitä nyt tietenkin sairaus on koko ajan värittänyt omaa elämääni ja joskus olen kirjoittanut jonkun sanan faceen, omalle seinälleni.

Kun lokakuussa 2020 vointi romahti, aloitin taas hiljaisuudessa blogin kirjoittamisen. Ajattelin, että ehkä voisin kerrankin kirjoittaa julki todella raskaan sairausjakson, ehkä voisin kirjoittamalla itsekin kulkea sen läpi. Ja niin kävi. Kaiken synkän jälkeen lopulta löytyi uusi lääke (ehkä vanhin tähän sairauteen käytetty) ja nyt olen ollut 80 päivää oireeton. Ahdistuneisuushäiriö ja lääkityksen/raudanpuutteen aiheuttama uupumus eivät ole kadonneet mihinkään, mutta kaksisuuntainen loistaa poissaolollaan. Elämän suuri ihme. Lääkärin kanssa olemme varovaisen toiveikkaita. Ennenkin on tapahtunut niin, että alkuun reagoin lääkitykseen hyvin, mutta hetken päästä se ei toimikaan kuten toivottiin. Nyt on kuitenkin niin, että ensi kerran hyvä tilanne on jatkunut näin pitkään. Ehkäpä tällä kertaa käy hyvin.

Miten suhtaudun sairauteen nyt? Jos oireettomuus jatkuu, haluanko unohtaa koko asian? Enpä tiedä. Olen viimeisimmän vointini romahtamisen jälkeen ollut aktiivisesti mukana kaksisuuntaisten face ryhmässä ja saanut paljon tuolta vertaisryhmältä. Päätin, jatkavani ryhmässä, vaikka joskus taas voisin itse hyvin ja näin olen tehnyt. Meitä kaksisuuntaisia on paljon. Paljon on niitä, jotka kärsivät pahoista oireista, huonosta hoidosta, hoidottomuudesta, sopivan lääkityksen löytämisen vaikeudesta, vaikeuksista työelämässä, ympäristön negatiivisesta, ymmärtämättömästä suhtautumisesta, yksinäisyydestä jne. Paljon on myös niitä, jotka ovat saaneet lääkityksestä hyvän avun, voivat hyvin, tekevät töitä, harrastavat ja nauttivat hyvistä ihmissuhteista ja elämästä. Ääniä on yhtä monta, kuin sairastavia ihmisiä. Mutta ne äänet eivät kuuluu kovaa ja korkealta. Yhä liian paljon jää sanomatta. Yhä on liikaa ihmisiä, jotka eivät tiedä, eivätkä ymmärrä. Josko ennenkin olen ollut avoin ja pitänyt tärkeänä näistä asioista puhumista, voisinko nyt vetäytyä takavasemmalle ja olla täysin hiljaa? Kätkeä sairauteni? Olla niin kuin mitään ei ikinä olisi ollutkaan? En usko. 

Aika näyttää, minkälaisen paikan näiden asioiden äärellä itselleni löydän. Ehkä jatkan blogia, ehkä keksin tämän lisäksi jotain muuta. Se on kuitenkin varmaa, että jollain tavalla aion edelleen pitää ääntä kaksisuuntaisten ihmisten puolesta. 

Hyvää syksyä ja voimia jokaiselle omalla polullaan 🧡