OIREETTOMAN SYKSYN KESKELTÄ

 Olen aina ollut avoin sairaudestani ja pitänyt tärkeänä sitä, että näistä asioista puhutaan. 2019 syksyllä olin kuitenkin kyllästetty kaikella kaksisuuntaisella. Työstin kokemusasiantuntijan esitystäni, touhusin Kaksisuuntaiset ry:ssä, kirjoitin tätä blogiani, osallistuin MIELI Suomen Mielenterveys ryn itsemurhien ehkäisykampanjaan ’selviytyneiden galleria’ ja olin aiheen tiimoilta Me Naisten haastattelussa. Tämän jälkeen tuli sellainen olo, ettei enää mitään tähän liittyvää, ja olenkin elänyt hiljaiseloa bipolaari asioiden suhteen. Mitä nyt tietenkin sairaus on koko ajan värittänyt omaa elämääni ja joskus olen kirjoittanut jonkun sanan faceen, omalle seinälleni.

Kun lokakuussa 2020 vointi romahti, aloitin taas hiljaisuudessa blogin kirjoittamisen. Ajattelin, että ehkä voisin kerrankin kirjoittaa julki todella raskaan sairausjakson, ehkä voisin kirjoittamalla itsekin kulkea sen läpi. Ja niin kävi. Kaiken synkän jälkeen lopulta löytyi uusi lääke (ehkä vanhin tähän sairauteen käytetty) ja nyt olen ollut 80 päivää oireeton. Ahdistuneisuushäiriö ja lääkityksen/raudanpuutteen aiheuttama uupumus eivät ole kadonneet mihinkään, mutta kaksisuuntainen loistaa poissaolollaan. Elämän suuri ihme. Lääkärin kanssa olemme varovaisen toiveikkaita. Ennenkin on tapahtunut niin, että alkuun reagoin lääkitykseen hyvin, mutta hetken päästä se ei toimikaan kuten toivottiin. Nyt on kuitenkin niin, että ensi kerran hyvä tilanne on jatkunut näin pitkään. Ehkäpä tällä kertaa käy hyvin.

Miten suhtaudun sairauteen nyt? Jos oireettomuus jatkuu, haluanko unohtaa koko asian? Enpä tiedä. Olen viimeisimmän vointini romahtamisen jälkeen ollut aktiivisesti mukana kaksisuuntaisten face ryhmässä ja saanut paljon tuolta vertaisryhmältä. Päätin, jatkavani ryhmässä, vaikka joskus taas voisin itse hyvin ja näin olen tehnyt. Meitä kaksisuuntaisia on paljon. Paljon on niitä, jotka kärsivät pahoista oireista, huonosta hoidosta, hoidottomuudesta, sopivan lääkityksen löytämisen vaikeudesta, vaikeuksista työelämässä, ympäristön negatiivisesta, ymmärtämättömästä suhtautumisesta, yksinäisyydestä jne. Paljon on myös niitä, jotka ovat saaneet lääkityksestä hyvän avun, voivat hyvin, tekevät töitä, harrastavat ja nauttivat hyvistä ihmissuhteista ja elämästä. Ääniä on yhtä monta, kuin sairastavia ihmisiä. Mutta ne äänet eivät kuuluu kovaa ja korkealta. Yhä liian paljon jää sanomatta. Yhä on liikaa ihmisiä, jotka eivät tiedä, eivätkä ymmärrä. Josko ennenkin olen ollut avoin ja pitänyt tärkeänä näistä asioista puhumista, voisinko nyt vetäytyä takavasemmalle ja olla täysin hiljaa? Kätkeä sairauteni? Olla niin kuin mitään ei ikinä olisi ollutkaan? En usko. 

Aika näyttää, minkälaisen paikan näiden asioiden äärellä itselleni löydän. Ehkä jatkan blogia, ehkä keksin tämän lisäksi jotain muuta. Se on kuitenkin varmaa, että jollain tavalla aion edelleen pitää ääntä kaksisuuntaisten ihmisten puolesta. 

Hyvää syksyä ja voimia jokaiselle omalla polullaan 🧡