Suora lainaus kirjasta
Kaksisuuntainen mielialahäiriö – opas sairastuneille ja heidän omaisilleen
(tarkemmat tiedot kirjasta löytyvät sivun alareunasta):
”Kaksisuuntaiseen
mielialahäiriöön liittyy selvästi kohonnut itsemurhakuoleman riski. Aiemman
tiedon mukaan jopa 15 % kaksisuuntaiseen sairastuneista kuoli itsemurhaan ja
jopa joka kolmas yritti itsemurhaa elämänsä aikana. Uudemmissa tutkimuksissa
luvut eivät ole aivan näin synkkiä: mielialaa tasaavien lääkkeiden käytön myötä
itsemurhien määrä on puolittunut. Litium-lääkitystä käyttävillä itsemurhariski laskee yleisväestön tasolle. Hoidolla on siis merkitystä. Itsetuhoajatuksiin
kannattaa kuitenkin aina suhtautua vakavasti." (s.145)
---
Aihe on niin ahdistava,
ettei siitä haluta useinkaan puhua. Itsemurha-ajatukset, itsemurha yritykset ja
itsemurhat koskettavat kuitenkin useata kaksisuuntaista mielialahäiriötä
sairastavaa ja heidän läheisiään. Ne ovat osa sairautta – monille meille huonoissa voinneissa
keskeinen osa sairautta. Itsemurha-ajatukset eivät vielä tarkoita itsemurhaa, eivät ehkä edes päätöstä sen toteuttamisesta, mutta kuolema on mahdollinen vaara tässä sairaudessa. Siihen ajatukseen ei kannata jumittautua,
koska se himmentää aurinkoistenkin päivien valon, mutta se on syytä tiedostaa. Yksin jääminen, hoidotta jättäminen, liian pitkät jonot hoitoon ja huono epätasapaino
oireilussa voivat johtaa kuolemaan.
Vuodesta 2006 lähtien, kun suurimmaksi osaksi olen kärsinyt sekamuotoisesta oireilusta,
itsemurha-ajatukset ovat olleet jatkuvasti läsnä elämässäni. Suurimmaksi osaksi kyse on ollut ns. kuolemantoiveista ahdistuksessa, jossa en ole kokenut jaksavani elää. Minulla on kuitenkin ollut myös pitkiä ajanjaksoja, kun olen pelännyt lähteä ulos ovesta, koska olen
ajatellut koko ajan, etten enää tule takaisin. Olen vältellyt rantoja, kallioita ja korkeita paikkoja. Olen kaivannut useita kertoja sairaalan
suljettuja ovia, että voisin edes hetken hengittää vapaasti.
Olen ollut lähellä itsemurhaa muutaman kerran. Elämä on mustaa, kun joka päivä
miettii, ettei omalla elämällä ole mitään merkitystä. Että kaikilla olisi
paremmin, jos olisin kuollut. Että ahdistus ja epätoivo täyttää mielen niin,
että tuntee tukehtuvansa. Että uupumus on niin suuri, että tuntee vajoavansa
lattian läpi. Että hajoamisen tunne on niin valtaisa, ettei sitä tunne voivansa
kestää.
Vasta kun 2016 keväällä
lääkitys alkoi kunnolla tasaamaan vointiani, olen tuntenut, etten ole vaarassa
riistää henkeä itseltäni. Kuoleman ajatuksia voi edelleen joskus tulla, mutta
ne ovat ohimeneviä. Pysyn kiinni todellisuudessa, ja ymmärrän elämälläni olevan merkityksen läheisilleni. Olen helpottunut siitä, että viimein olen tässä.
Vuosikausia olin varma, että kuolen sairauteni takia. Olen kiitollinen siitä, ettei kuolemanpelko enää ole jatkuvasti läsnä.
Kun pääsin tähän paikkaan,
on minulle ollut kaikkein tärkeintä se, etten joudu sinne toiseen paikkaan
uudelleen. Haluan pitää huolen lapsistani ja olla elossa läheisilleni, en halua
olla jatkuvassa kuoleman vaarassa. Siksi teen kaikkeni, että pysyn tässä kunnossa. En
oireettomana, mutta poissa jatkuvasta kuoleman vaarasta. Siksi syön kiltisti
lääkkeeni, vaikka niistä tulee myös sivuoireita; siksi menen ajoissa nukkumaan,
vaikka se vähentää oleellisesti kanssakäymistä perheen kanssa; siksi elän
melkoisen karsittua elämää, ettei liika stressi ala horjuttamaan vointiani.
Se, että läheinen ihminen haluaa kuolla, tuntuu monista ihmisistä olevan äärimäisen itsekästä - miten toinen ihminen voi haluta jättää muut yksin pärjäämään ja suremaan?
Jos ymmärtää itsemurha-ajatuksia, tietää, että ihmisen ahdistus ja pahaolo ovat käyneet niin
suuriksi, ettei enää nähdä mitään muuta vaihtoehtoa. Tuntuu siltä, että on
muille vain taakaksi ja ehkä jopa vaaraksi. Tuntuu siltä, että läheisten olisi
parempi elää ilman itseä. Tunne siitä, että itse aiheuttaa kaiken pahanolon
muille ja vaarantaa muiden hyvin voinnin, on täysin lohduton. Jos itsellä on
lapsia tämä tunne voi saada vielä suurempia mittasuhteita – kuka vanhempi
haluaisi pilata lastensa elämän? Kun tuntee olevansa vaaraksi lapsilleen, voi tuntua siltä, että heille olisi parempi kun olisi kuollut. Totta kai nämä ajatukset ovat vääristyneitä - ne ovat osa sairautta. Mutta tässä tilanteessa, ne tuntuvat sairastavalle täysin
tosilta.
Oma oireilu voi myös olla
niin rajua ja elämän hallinta niin vaikeaa, että voimat ovat aivan
loppu. On yksinkertaisesti sellainen olo, ettei enää jaksa elää. Masennus voi
olla niin synkkä, ettei näy valon pilkahdustakaan, yksikään hyvä ajatus ei yllä
omaan mieleen. Sekamuotoisen hurja poukkoilu aiheuttaa sellaista ahdistusta,
ettei sen perässä tunnu pysyvän, ja toimintakyky kärsii hurjasti – tuntuu,
ettei elämän langat pysy lainkaan käsissä vaan sotkeutuvat solmuun, jota on
mahdotonta avata. Tämän kaiken keskellä voi tulla valtaisa tarve saada loppu
järkyttävän pahalle ololle. Tämä olo ei ole verrattavissa millään tavalla
normaaliin uupumukseen rankan työpäivän jälkeen tai jaksamiseen omassa arjessa.
Tässä uupumuksessa mieli on vahvasti järkkynyt ja ainakin osaksi irti
todellisuudesta.
Näistä syistä olen
äärimmäisen turhautunut, kun ihmiset puhuvat sairastavan itsemurhasta itsekkäänä tekona. Ymmärrän pelon, ymmärrän ahdistuksen, ymmärrän surun, ymmärrän vihankin,
mutta lopulta kaikkien tulisi ymmärtää
sairauden merkitys tässä asiassa. On lohdutonta ja tuskallista, että kenenkään
täytyy olla sellaisessa tilanteessa, että kokee kuoleman ainoaksi
vaihtoehdoksi. Tässä tilanteessa ihminen tarvitsee ymmärrystä ja apua – ei
vihaa ja suuttumusta.
---
Olen miettinyt,
mitä neuvoisin eri ihmisille niissä tilanteissa, kun on herännyt huoli läheisen
mahdollisista itsemurha-ajatuksista ja/tai aikeista:
Muista, että itsemurha on
asiana myös usein sairastavalle ahdistava. Itsemurha-ajatukset aiheuttavat
sairastavissa myös syyllisyyttä – moni tuntee nämä ajatukset vääriksi. Moni
ymmärtää sen, että tappamalla itsensä, muut jäisivät suremaan – tuntuu
kamalalta tuntea, ettei enää jaksa elää. Usein näillä ajatuksilla ei haluta vaivata läheisiä, eikä edes hoitotahoa. Ne tuntuvat liian pelottavilta ja hävettäviltäkin. Sairastavat tarvitsisivat usein läheisten ihmisten ja hoitotahon rohkeutta, ottaa asia puheeksi ilman syyllistämistä, ainoana haluna tukea ja ymmärtää.
Läheiselle: Kysy asiasta.
Oletko ajatellut itsemurhaa? Vain kolme sanaa. Ne voivat tuntua vaikeilta,
mutta voivat myös pelastaa jonkun hengen. Myönteinen vastaus voi kauhistuttaa. Muista, etteivät pitkät puheet ole useinkaan tarpeen. Ne harvemmin tavoittavat silloin, kun mieli on synkissä syövereissä. Synkimmällä hetkellä on tärkeää saada kaiken pimeän ja ahdistuksen keskelle edes pieni valonsäde... Pieni toivo siitä, että elämä voittaa kaiken kivun jälkeen. Joskus riittää pelkkä käden puristus - olen tässä, en mene pois, en jätä yksin. Se voi olla alku matkalla pois pimeästä metsästä.
Anna sairastavan puhua, jos hänellä on siihen tarve. Kysy, mitä voisit tehdä. Jos toinen ei pysty puhumaan, älä vaadi sitä. Ota yhteyttä auttavaan tahoon, sekä sairastavan, että oman itsesi takia. Vaikka sairastava vastustaisi yhteydenottoa mihinkään, sinulla on oikeus hakea tukea itsellesi. Tilanne voi myös joskus vaatia nopeaa ammattilaisten reagointia ja sen arvioiminen voi yksinään olla mahdotonta. Näin pahasta paikasta ei kenenkään pidä selvitä yksin. (Sivun alalaidassa on tietoa tahoista, joihin voi ottaa yhteyttä.)
Jos läheisesi on tehnyt itsemurhan, ovat tunteet varmasti moninaiset. Harvoin kukaan ammattilainen kysyy, miten läheiset pärjäävät, myös monelle tuttavalle asia voi olla vaikea kohdata. Hakeudu itse ihmisten luo, jotta voit puhua asiasta. Ehkä ystävät ovat riittävä tuki, mutta älä epäröi ottaa yhteyttä ammatti-ihmisiin - itsemurha on asia, jota on usein todella vaikea käsitellä. (Sivun alalaidassa on tietoa tahoista, joihin voi ottaa yhteyttä.)
Jos läheisesi on tehnyt itsemurhan, ovat tunteet varmasti moninaiset. Harvoin kukaan ammattilainen kysyy, miten läheiset pärjäävät, myös monelle tuttavalle asia voi olla vaikea kohdata. Hakeudu itse ihmisten luo, jotta voit puhua asiasta. Ehkä ystävät ovat riittävä tuki, mutta älä epäröi ottaa yhteyttä ammatti-ihmisiin - itsemurha on asia, jota on usein todella vaikea käsitellä. (Sivun alalaidassa on tietoa tahoista, joihin voi ottaa yhteyttä.)
Hoitotaholle: Ota
asia puheeksi aina psyykkisesti sairastavan, epävakaasti oireilevan ihmisen
kanssa. Jos pieninkin asia viittaa siihen, että toinen miettii itsemurhaa, älä
jätä asiaa kesken, vaikka siitä olisi vaikea puhua. Jos puhuminen on sairastavalle vaikeaa, pyydä häntä kirjoittamaan omista ajatuksistaan ja aloita keskustelu sen
pohjalta. Näin todellinen tilanne hahmottuu ja asiassa on helpompi päästä
eteenpäin ja keskustelun alkuun.
Meille sairastaville: Usein kukaan ei kysy. Aina ei edes hoitotaho. Rohkaistu itse puhumaan. Soita vaikka
itsemurhien ehkäkäisykeskukseen, jossa voi jutella nimettömänä. Ota asia puheeksi hoitotahon kanssa. Jos puhuminen on vaikeaa, kirjoita asiat paperille ja pyydä työntekijää
lukemaan. Tämän jälkeen asiasta keskusteleminen voi olla helpompaa.
Kaikille meille: Älä
koskaan jää asian kanssa yksin. Kuoleman ajatuksia, itsemurha yrityksiä ja
itsemurhia on vaikeaa kohdata. Sairastava tarvitsee apua. Läheiset voivat
tarvita suurestikin tukea näitä asioita kohdatessaan. Myös työntekijöille
pitäisi järjestää työnohjausta ja koulutusta, jotta jaksaa näin raskaiden
asioiden kanssa työskennellä.
Pelko, viha, suru, hämmennys,
epävarmuus… Kaikki mahdolliset tunteet ovat sallittuja. Niiden kanssa ei pidä
jäädä yksin, olet sitten sairastava, läheinen tai työntekijä. Hae apua. Älä jää yksin.
Kuolema ei saa olla
vaihtoehto pahan olon ja sairauden keskellä. Vaikeimmistakin hetkistä on mahdollista
selvitä. Synkimmästäkin paikasta on mahdollisuus löytää ulos. Yhdessä.
Rohkeutta ja jaksamista elämän kipeiden
asioiden äärellä 💜.