LAPSET - ELÄMÄÄ YLLÄPITÄVÄ VOIMA

Uusi blogiteksti on vaatinut aikansa. Osaltaan oman heikon voinnin takia, mutta osaltaan myös aiheen takia. Olen halunnut pitkään kirjoittaa lapsista ja omasta vanhemuudesta sairauden keskellä, mutta se on herkkä ja tunteita voimakkaasti nostattava aihe. Tässä tämä nyt viimeinkin on.

Minulla on kolme lasta: 15-vuotias esikoinen ja 9-vuotiaat kaksoset. Ennen lapsia diagnoosinani oli masennus, ja tavoitteena parantuminen. Esikoisen ja kaksosten välillä kävin kolmen vuoden terapian, jonka piti olla suurena apuna tämän tavoitteen saavuttamisessa. Terapia auttoi selvittämään menneen elämän vaikutusta nykyisyyteen ja antoi paljon välineitä käsitellä erilaisia asioita, mutta eihän se parantanut. Kaksosten ollessa melkein kaksi vuotiaita, yritin palata työelämään ja vointi romahti kahden kuukauden sisällä. Tuli ensimmäinen sairaalareissu, jonka jälkeen sain viimein diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön.

On diagnoosinani ollut mikä tahansa, oireilu on vaikuttanut kaikkien lasten elämään heidän syntymästään lähtien. Pahimmat oloni olen pitänyt ominani. Olen itkenyt yksin itkuni ja pitänyt synkät ajatukset sisälläni. Olen suojellut rakkaitani. Silti mielialojen heitellessä, ei kukaan ole säästynyt niiltä. Yht´ äkkiä en pysty keskittymään mihinkään, ja äyskin pinna kireällä kaikille ja olen kärsimätön kaikessa. Kukaan ei tee mitään hyvin, jokainen ääni häiritsee ja kaikkien tekemiset ovat liian hitaita tai nopeita tai muuten hermoon käyviä. Olen huolissani kaikesta, touhuan ympäriinsä ja toisaalta en saa mitään kunnolla aikaiseksi. Ahdistun ajatuksestakin, että joku tulisi käymään kotonamme. Hypomaniani yli-iloinen oireilu, on ollut lasten elinaikana vähäistä, ja ilmennyt luultavasti vain lievänä ylävireenä, josta ei heille ole ollut juurikaan haittaa. Oireiluni on ollut kaikkien lasten eläessä lähinnä ahdistuksen täyttämää, sekamuotoista oireilua, joten mielialojeni perässä on ollut mahdotonta pysyä.

Pahimpina vuosinani tilanne oli todella kurja. Puoli vuotta makasin lähinnä sängyssä ja mies pyöritti arkea. Lastensuojelun perhetyöntekijä kävi kerran viikossa leikkimässä pikkupoikien kanssa, minun maatessa sängyssä heitä katsellen ja niitä näitä jutellen. Sen jälkeen kun nousin sängystä, ei tilanne edelleenkään ollut hyvä. Sain hetkittäin isoja raivareita, huusin ja käytin kamalaa kieltä, sain pienimmät pelkäämään. Noina aikoina tunsin usein, että lasteni olisi parempi elää ilman minua. Tunsin pilaavani heidän elämänsä. Masennuksen ja sekamuotoisen ahdistuksen hetket nujersivat minut ajattelemaan, ettei minusta ole mihinkään, että aiheutan vain huolta ja murhetta. Onneksi ne ajat ovat menneisyyttä, mutta edelleen ne ovat elämäni hirveimpiä muistoja, jotka saavat usein itkemään. Kannan jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että nämä vuodet ovat ehkä jättäneet lapsiin pysyviä jälkiä.

Olen kiitollinen veljelleni, joka vuonna 2013 alkoi puhua työkyvyttömyyseläkkeestä. Menneet vuodet näyttivät hänestä sen, ettei vointini voinut odottaa juurikaan paranevan, ettei työelämään palaaminen näyttänyt todennäköiseltä, ja hänestä olisi tärkeintä, että voisin keskittyä olemaan äiti. Jatkoin tätä keskustelua lääkärini kanssa – hän oli ajatellut samaa jo jonkin aikaa ja näin haimme eläkettä, jotta jaksaisin pitää paremmin huolta lapsistani. Jäin eläkkeelle kesällä 2014. Seurasi vielä pari varsin kipeää vuotta, mutta kun 2016 keväällä lääkitys alkoi kunnolla purra, oli itselleni tärkeimmät muutokset ne, että tunsin olevani oma itseni ja hyvä äiti. Tiesin menneet kurjuudet, tiedostin oman oireiluni vaikutukset, mutta tiesin myös jakaneeni jokainen päivä rakkautta, kiinnostusta ja kannustusta, antaneeni sylin ja pitäneeni huolta.

Olen alusta asti puhunut avoimesti sairaudestani kotona ja kodin ulkopuolella. Mietin hetken aikaa avoimuutta kodin ulkopuolelle, erityisesti sen vaikutusta lapsiini. Tämä on ollut kuitenkin ainut vaihtoehto minulle. En ole halunnut hävetä sairauttani. Olen halunnut, että ymmärrys mielensairauksia kohtaan lisääntyisi ja oma suhtautumiseni auttaisi myös muita puhumaan avoimesti näistä asioista, ihmettelemään ja kyselemään. Olen halunnut antaa myös lapsille sen mallin, että näistä asioista voi puhua.

Minulle on ollut myös tärkeää kertoa lasten päivähoitoon ja kouluun oikea syy siitä, miksi olen kotona, ja miksi tästä huolimatta lapseni ovat tarvinneet koko päiväistä hoitoa. Alussa mietin koko ajan sairauteni vaikutusta lapsiin ja tuntui tärkeältä, että heidän elämänsä muutkin aikuiset voisivat avoimesti jutella, jos olisivat jostain huolissaan. Olen saanut kokea vain myönteistä suhtautumista. Olen voinut olla avoin vointini vaihtelusta. Päivähoidossa annettiin jopa mahdollisuus käydä erikseen juttelemassa, jos missään määrin kokisin sen tarpeelliseksi.

Lapset ovat suhtautuneet sairauteeni mutkattomasti. Pienimmät nimesivät aikanaan tämän hermohäiriöksi ja ärjytaudiksi. Lapset tietävät mistä oireiluni johtuu. Kaikki ovat esittäneet surunsa sen johdosta, että tämä on sairaus, jota pidetään parantumattomana. Näyttää kuitenkin siltä, että heidän huolensa ovat helpottaneet, kun olen kertonut minulla olevan erinomainen lääkäri ja hoitaja, että lääkitys on nyt kohdallaan ja vointini on kohtuullisen hyvä. Olen painottanut sitä, että tämänkin sairauden kanssa voi elää, vaikka se ei aina ole aivan helppoa.

Esikoisen kanssa olen puhunut asiasta enemmän kuin pienten, koska toki hän ymmärtää kaikesta enemmän ja osaa etsiä tietoa myös muualta. Ulos on puhuttu myös sairauden periytyvyys. Toivon, että olen voinut hälventää hänen huoltaan sillä ajatuksella, että jos heille kenellekään tämä sairaus joskus tulisi, meillä on jo asioista hyvää tietoa ja vankka kokemus, joten osaisimme tarttua asiaan mahdollisimman varhain, jolloin tilanteet eivät pääsisi yhtä pahoiksi kuin minulla.

Olen jutellut lasten kanssa auki senkin, miksi olen sairaudestani avoin myös kaikille muille. Olen jutellut mielensairauksiin liittyvistä vääristä mielikuvista, ihmisten peloista ja epäluuloista. Minun kertomanani lapseni tietävät, että kielteistä kohtelua voi tulla, kun näistä asioista puhutaan ääneen. Avoimuuteni ei kuitenkaan ole ollut heille ongelma. Päinvastoin. Sairauteni on heillekin asia, jota ei tarvitse salailla tai hävetä. 

Kun jouduin ensimmäisen kerran lääkäriin, esikoinen kertoi koko luokan kuullen opettajalle, että olen masennuksen takia sairaalassa ja minulle koetetaan löytää parempaa lääkitystä (vasta tuon reissun jälkeen sain oikean diagnoosin). Pojan siirtyessä yläkouluun, kävimme keskustelun, jossa sanoin, että hänellä on oikeus puhua sairaudestani ystävilleen oman valintansa mukaan. Hän saa keksiä jonkin toisen selityksen, jos tuntee sen paremmaksi. Poika ihmetteli, että miksi ihmeessä ja kertoi jo sanoneensa ystävilleen, että äiti on mielenterveys syistä eläkkeellä. Esikoiseni antoi myös luvan tämän blogin kirjoittamiseen. Mitään negatiivista palautetta ei ole vielä tullut.

Lapset ovat olleet, ja ovat edelleen, elämää ylläpitävä voima. He ovat tärkein syy pitää itsestäni hyvää huolta. En tiedä olisinko niin tarkasti pitänyt kiinni unestani ja muista rutiineistani, tai söisinkö kiltisti lääkkeeni, jos lapsia ei olisi. Ilman lapsia olisi paljon helpompi antaa ylettömässä ylivireessä vain mennä tai masennuksen alhoissa uppoutua omaan synkkyyteen. Lapset pakottavat vaikeinakin päivinä nousemaan ylös sängystä. Synkimpinäkin hetkinä lapset ovat lopulta olleet se syy, jonka vuoksi olen pysytellyt pinnalla, vaikka elämänhalu olisi kokonaan mennyt. Mikään ei ole tärkeämpää kuin vastuuni heistä – minun tärkein tehtäväni on pitää heistä huolta. En halua heidän kärsivän sairauteni takia.

Ja kaiken tämän edellä kertomani jälkeen: Vaikka sairastan ja se on vaikuttanut elämäämme, ei diagnoosi loppujen lopuksi juurikaan kiinnosta lapsiani. Olen heille ensisijaisesti vain äiti – hyvine ja huonoine puolineni – kaikkineni rakastettu. En itsekään halua olla mikään oirekimppu, jota pitää koko ajan tarkkailla ja varoa. Haluan olla ihan tavallinen äiti, jonka luokse voi aina tulla kaikkine iloineen ja suruineen.

Olen iloinen siitä, että lapseni ovat nähneet elämän olevan täynnä erilaisia värejä. Ilot ja surut kuuluvat elämään, myös epävarmuus ja yllättävät asiat. Sairaudetkin. Elämä on usein raskasta ja haasteita täynnä, mutta kaiken keskellä toivon heidän aina tuntevan, että elämä on elämisen arvoista. Ja hyvin usein, vaikeinakin hetkinä, löytyy asioita, joista voi iloita ja joille voi nauraa.

Toivon lasteni myös säilyttävän uskon ja luottamuksen siihen, että kaikesta selvitään – tavalla tai toisella – kunhan ei luulla, että tarvitsee selviytyä yksin. 

Minulla on ollut se onni, että ympärillä on ollut paljon tukea. Miehen ja isovanhempien lisäksi, päivähoidon ja koulun mahtava suhtautuminen, hyvä hoitotaho ja ihana lastensuojelun perhetyöntekijä ovat olleet ensiarvoisen tärkeitä asioita. Tiedän kuitenkin, että monet joutuvat pärjäämään aivan erilaisissa tilanteissa ja usein ilman tukea. Sitä tuntuu lohduttomalta ajatella. Kenenkään ei pitäisi joutua selviytymään yksin!  

Sivun alareunasta löytyy muutamia paikkoja, joista hakea apua itselleen ja perheelleen.

Voimia kaikille! 💜

Alla on kaksopoikieni maalaamat äitienpäiväkortit, jotka nähtyään esikoinen sanoi, että siinähän on ihan kuin äidin sairaus.

Täällä raivoaa myrsky ja...

...täällä ilakoi valoisa kevät.

.