SAAKO SURU TULLA?

Kuuntelin Yleltä ohjelman Kulttuuri Coktail Puheessa – Surua ei voi suorittaa. Se pysäytti. Kohta 20 vuotta olen surrut kuollutta isääni. Tämä suru ei ole minua sairastuttanut, mutta se on ollut syvällä sisimmässäni kaikki nämä vuodet ja turskahtelee sieltä ulos säännöllisin väliajoin. Se ei lamauta minua, eikä estä elämästä. Mutta se on osa minua. Uskon, että hautaani asti.

Ohjelmassa puhuttiin siitä, miten surevat ihmiset ovat muiden mielestä pelottavia. Varsin nopeasti erilaisten menetysten jälkeen kaikki ympärillä alkavat kannustaa eteenpäin menemiseen ja surusta irti päästämiseen. Muistan sen itsekin hyvin varhaisessa vaiheessa. Sain viikon sairaslomaa isäni kuoleman jälkeen. Kun menin lääkäriin hakemaan lisää, lääkäri ihmetteli miten se nyt niin koville ottaa. Katsoin lääkäriä hitaasti ja sanoin: mun isä on kuollut. Lääkäri häkeltyi ja kirjoitti viikon lisää. Läheiset ymmärsivät paremmin, mutta silti itsestä tuntui hämmentävältä, miten toisten elämä jatkui menoaan, vaikka omassa elämässä kaikki tuntui muuttuneen.

Miksi meillä on tarve selittää suru pienemmäksi kuin se on? Miksi surusta pitäisi päästä niin kovin nopeasti yli ja jatkaa elämää, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut?

Tällaiset asenteet ovat saaneet ainakin minut suremaan suurimmat suruni yksin. On ymmärrettävääkin, ettei halua vetää toisia ihmisiä omien tunteittensa syövereihin, mutta onko silti hyvä aina esittää reippaampaa kuin on? En tiedä. En vain osaa muuta. Kun suru tuntuu syvästi, pelottaa toisten ihmisten halu keksiä ratkaisuja ja etsiä valoisia puolia. Vaikka elämässä yleensä onkin hyvä nähdä asioiden aurinkoiset puolet ja kiinnittää huomio niihin asioihin, jotka ovat hyvin, tuntuu pahalta pakottaa itsensä siihen juuri silloin, kun suru tai muu kipu tuntuu syvällä. Siksi yleensä suren hiljaa. Yksin.

Kun sain bipolaari diagnoosin, olin helpottunut. Hoito ei kuitenkaan poistanut oireiluani ja eläkkeelle jäämisen jälkeen minut valtasi todellinen viha ja katkeruus sairaudestani. Olin katkera siitä, miten oireiluni oli elämäni varrella pilannut niin monia asioita, miten olin tehnyt vääriä valintoja sairauden tilassa, miten joutuisin kipuilemaan tämän kanssa loppuelämäni. Myös isän kuoleman jälkeen olin tuntenut katkeruutta. Se on jäytävä tunne, joka myrkyttää ilman. Onneksi ymmärsin, että sekin oli tunne, joka vain oli kohdattava - että se oli ainut tapa päästä siitä eroon. Elin katkeruuteni kanssa noin vuoden.

Sitten myrkyllinen katkeruus alkoi haihtua. En ollut enää vihainen elämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Pystyin ymmärtämään sen, ettei elämä ole epäoikeudenmukaista -  se on vain elämää. Elämää, johon kuuluu niin ilon hetket kuin murheetkin. En ollut enää kiukkuinen, vaan aloin surra menetystäni. Siitä alkoi aivan erilainen asioiden käsitteleminen ja niinkin kornilta kuulostava asia kuin eheytyminen. 

Suru tuntui oikealta. Suru ei pahentanut oloani. Suru ei minua musertanut. Suru antoi itkun tulla. Suru antoi surra sitä, minkä olin menettänyt. Surun kanssa oli helpompi elää. 

Tärkeää näissä suruissani on ollut nimenomaan sen ymmärtäminen, ettei surua  voi suorittaa. Se ei ole asia, joka käydään läpi tietyn kaavan mukaan, tietyssä ajassa. Sen äärelle pitäisi voida rauhassa pysähtyä. Se pitäisi voida kohdata. Omassa tahdissaan. Omalla tavallaan. Joskus suru voi aiheuttaa senkin, että on haettava toinen viikko sairaslomaa. Usein, ainakin pieni pysähdys on tarpeen.

Pääsenkö surustani ikinä eroon? En usko. Välillä suru pysyy poissa pitkäänkin.  Koen myös niin, että ajan kuluessa suurin suru on rauhoittunut ja on ollut mahdollista nähdä asioissa erilaisia puolia. Suru ei poista elämästäni kauneutta, naurua, eikä iloa. Kuitenkin, elämäni kaksi suurinta menetystä ovat olleet niin suuria, etten usko niiden tuoman surun koskaan katovan kokonaan. Edelleen isän ikävä huutaa ajoittain todella lujaa rinnassa, edelleen suren säännöllisesti menetettyä terveyttäni. Välillä suru tuntuu varsin vahvana, joskus se on vain kevyt hipaisu.

Juuri nyt on takana puolen vuoden vaikeampi jakso sairauden kanssa. Oireilu on ollut raastavaa, mieli kipeä ja synkkä. Hetki sitten huomasin, että kaiken kivun ja synkkyyden jälkeen, suru on taas tullut. On hieman helpompi hengittää. Jos katkeruus ja viha ovat kaiken syöviä hirviöitä, suru ei ole vihamieheni, eikä tunnu pelottavalta. Surusta on tullut minulle melkein jo ystävä, joka hetkittäin tulee kylään ja haluan antaa sille, en valtaa, mutta tilan elämässäni. Surun kanssa osaan käydä rauhassa läpi elämäni kipeitä asioita ja tunnen pääseväni askel askeleelta eteenpäin. Surun tullessa minulla ei ole enää kiire mihinkään; tiedän, että jossain vaiheessa helpottaa.

Voimia jokaiselle oman surun kanssa 💜