LEVOTONTA YLÄVIRETTÄ

Viimeisimmässä keskustelussa polin hoitajan kanssa kerroin, että edellisenä päivänä oli alkanut hurja levottomuus, joka huoletti minua. Hoitaja sivuutti asian, koska olin sitä ennen viitisen päivää tuntenut oloni paremmaksi - totta kai oli mukavampia tarttua siihen, että olen alkanut voimaan paremmin, kuin miettiä sitä, mitä pitäisi tehdä, ettei levoton oloni lisäänny. Tuon puhelun jälkeen sekamuotoisen hypomaaninen jakso on räjähtänyt silmille. Olen lisännyt lääkitystä, se on auttanut ehkä nukahtamaan ja nukkumaan paremmin, mutta päivät ovat raskaita ja ahdistavia.

Moni puhuu hypomanian mukavasta nosteesta, josta ei edes haluaisi pois. Minulla on lähinnä kokemuksia siitä, että hypomania aloittaa jakson, josta ei ikinä seuraa mitään hyvää. Ok, elämäni ensimmäisessä hypomaniassa olen hakenut yliopistoon ja se on ollut yksi parhaimipia tekojani, mutta muuten en koe, että hypomaniassa olisi tapahtunut mitään positiivista. Hetkellinen riehakas iloittelu fiilis päättyy lopulta kaaokseen ja se on pelottanut nytkin. Asioiden tekemisen tarve on lisääntynyt huikealla tavalla, ja vaikka en enää ole aiheuttanut pahoja kupruja talouteemme, on iskenyt äkkiä pakko hoitaa kerralla ihan kaikki vähänkin tarivittavat asiat ja kaikki tekemätön saa veren kiehumaan. Tulee aloitettua lukuisia asioita, mutta niiden loppuun saattaminen tuo haasteita, koska jokainen toiminta keskeytyy, kun tulee seuraava toiminta mieleen ja sitten tulee poukkoiltua asiasta toiseen. 

Usein ulos päin näkyy touhuaminen ja masennuksesta poikkeava energisempi käyttäytyminen. Olen tietenkin keveämpää seuraa, kun en kulje mustassa synkkyydessä ja aikanaan moni ihminen on ihastunut hypomaaniseen Ellaan. Itselleni tämä tila on kuitenkin melkein pahempi kuin masennus. Olen kontrollifriikki ja hypomaniassa tunnen menettäväni kontrollin lähestulkoon kokonaan. Joskus silloin, kun en ymmärtänyt kärsiväni sairaudesta, mennä tohotin eteenpäin, enkä tajunnut ollenkaan hypomanian kurjia seurauksia, mutta nyt tajuan, ja se on todella pelottavaa. En halua sotkea mitään asioita siksi, että mieleni poukkoilee hullun lailla. Levottomuus on niin rajua, etten pysty pysymään paikallaan ja keskittymään mihinkään. Tila on pelkästään fyysisesti raskas, mutta myös valtaisan ahdistava; tuntuu oikeasti siltä, ettei pysy kasassa, ei mieli, eikä keho. Tuntuu pahalta, ettei kykene pysähtymään perheensä äärelle ja kun jokainen keskeytys tuntuu hajottavan viimeisenkin kontrollin, tulee äyskittyä jatkuvasti joka suuntaan. Sekamuotoisen hypomanian ahdistavissa hetkissä mielessä vilahtelee myös itsemurha, kuten mustassa masennuksessa. Masennuksessa ajatukset ovat kuitenkin jähmeitä ja uupuneita, tuntuu, ettei pysty mihinkään, joten on sellainen olo, että on paremmin turvassa. Hypomanian kiivassa menossa tuntuu siltä, että voin hetkessä tehdä mitä tahansa arvaamatonta. Masennuksessa ei jaksa ratkaista mitään, hypomaniassa tuntuu siltä, että on ratkaistava kaikki.

Haluaisin todellakin puhaltaa tämän pelin poikki. Miten kaipaisinkaan sitä, että joku ottaisi tiukasti hartioista, katsoisi silmiin ja sanoisi: Ella, nyt on aika pysähtyä. Olisi helpottavaa, että joku toinen näkisi tilanteen ja puuttuisi siihen. Aikaisemmin, silloin, kun kukaan ei tiennyt sairaudestani, äiti havaitsi aina tämän kiivaan menon ja huolestui. Hän on ainoa ihminen, joka on ikinä huolesunut hypomaanisesta voinnistani. Hän yritti joskus hieman toppuutella, mutta silloin tunsin olevani elämäni voimissa ja kaikki toppuuttelu ärsytti suunnattomasti. Nyt kuitenkin tunnen, että mikä tahansa pysäyttävä asia tulisi tarpeeseen ja ottaisin kiitollisena avun vastaan. Olo olisi turvallinen, jos joku näkisi oloni, ymmärtäisi ahdistukseni ja auttaisi pysähtymään. 

Onneksi on sentään hyvä lääkäri ja hänelle aika jo ensi viikolla. Kunpa se olisi jo huomenna. Olen nostanut tätä olotilaa helpottavan lääkkeen tappiin ja nyt olisi tarve keskutella siitä, voidaanko keksiä joku muu keino jarrutella menoa. Lääkkeitä, lääkkeitä, lääkkeitä... Ei tunnut hyvältä, että niitä täytyy jatkuvasti lisätä, mutta oma meno tuntuu nyt niin pelottavalta, että sen haluaa loppuvan keinolla, millä hyvänsä. Ilman mitään apua, tuntuu, ettei keho eikä mieli kestä loputtomiin. Kirkas valo on liian kirkas ja käännökset liian rajuja. Toivottavasti vauhti pian hidastuu.