PAKOLLINEN PYSÄHTYMINEN

Koska elän masennuspainotteista sekamuotoista jaksoa, ovat tekstini olleet toivottomia ja synkkiä. Perusluonteeni on kuitenkin positiivinen ja olen aina halunnut levittää toivoa ja ajatusta siitä, että kaikista vaikeuksista on mahdollista selviytyä. Edelleen pelkään, miten tässä lopulta käy, mutta eilen oivalsin, että tämän kaiken keskeltä löytyy myös asioita, jotka auttavat selviytymään. Olenhan edelleen elossa ja pystyn pitämään jotenkin huolen perheestäni. 

Takana on kaksi päivää todella rajua, enemmänkin hypopainotteista sekamuotoista oireilua. Olen siivonnut kuin hullu, pessyt monta koneellista pyykkiä ja muistanut ripustaakkin ne. Tiskikoneellisia on pyörinyt täysinä ja puolityhjinä, olen imuroinut, pessyt kylpyhuoneen ja vessan, tehnyt lapsille pakkaseen ruokaa. Kaiken ylenmääräisen kohelluksen keskellä olen hoitanut joten kuten normaalit arkeen kuuluvat pakolliset asiat lasten ja koiran kanssa. Olen poukkoillut menemään mielipuolen lailla ja se on sävyttänyt kaikkea tekemistä. Olen saanut aikaiseksin asioita, mutta kaikki on pudonnut käsistä (avaimet, lasit, lusikat, paistinpannut, ruuat, pyykkipulverit...), olen unohtanut puolet ruoka-aineista ja polttanut pannun pohjaan, törmäillyt joka paikkaan, ravannut koiran kanssa vartin välein pihalla, juossut yläkerrasta alakertaan ja keskeyttänyt ja aloittanut samat toimet moneen kertaan. Ensin tilanne oli positiivisen innostuksen värittämää ja muuttui sitten nopeasti todella kireäksi ja äreäksi kaahottamiseksi, itku puski koko ajan pintaan. Mielen alkoi valtaamaan ahdistus ja hajoamisen tunne. 

Hajoamisen tunne on minulle tuttu kokemus menneisyydestä ja varsin ikävien seurausten johdosta, se aiheuttaa minussa pelkoa. Seisoin keskellä pihaa ja ajattelin, että on tultu tilanteeseen, josta en enää selviä. Sen sijaan, että olisin tipahtanut polvilleni maahan noutajaa odottamaan, tajusin yht äkkiä, että on pakko pysähtyä. Peli on puhallettava poikki, tai tulee pahaa jälkeä. Menin sisälle, keitin tärisevin käsin kahvit. Kofeiini saattaa ehkä joskus nostaa kierroksia, mutta minulle kahvi on aina ollut arjen keskellä mahdollisuus ottaa oma aika ja pysähtyä. Kahvikuppi ja puhelin kourassa vajosin sohvaan. Join hitain kulauksin kaksi isoa kuppia kahvia, ohjelmaa tuijottaessani. Ohjelma vei ajatukseni pois hajoamisen tunteesta, ja ryntäilyn loputtua syke alkoi hidastua ja hengitys kulkea tasaisemmin. Kun nousin sohvasta, olo oli rauhallisempi ja pystyin loppupäivän pitämään huolta hieman hitaammasta tekemisestä. Masentuneet ajatukset eivät jättäneet rauhaan, mutta kiukku oli laantunut.

Joskus aikaisemmin tämmöinen pysähtyminen olisi ollut mahdotonta näin rajun oireilun keskellä. Olisin tarvinnut ehdottomasti rauhoittavaa lääkettä. Nyt onnistuin pysäyttämään itseni ja muuttamaan toimintaani niin, että vointi helpotti.  Uskon tämän johtuvan menneen elämän oppitunneista. Olen pystynyt vastaavaan toistuvasti silloin, kun olen voinut paremmin. Siitä on jäänyt elämään jonkinlainen muistijälki ja osasin vetää esiin oikeat työkalut hiastani, kun alettiin olemaan varsin vaikeassa tilanteessa. Ehkä pärjään paremmin kuin luulinkaan. Ehkä tällaisten toimien avulla selviän kohti tyynempiä vesiä.