Olen sairastanut vuosia. Jo ennen diagnoosia läheiseni elivät kanssani läpi erilaisia sairauden vaiheita, vaikka niille ei nimiä ollutkaan. Mielialojeni vaihtelut ja psyykkinen kipuni ovat vaikuttaneet monen ihmisen elämään. Psyykkinen oireilu on aiheuttanut myös erilaisia lieveilmiöitä, jotka ovat tehneet elämästä entistä raskaampaa. Kun katson taaksepäin, näen monia todella vaikeita aikoja. Läheiseni ovat olleet huolissaan, peloissaan ja uupuneita. Niistä vaiheista on selvitty. Ei aina kunnialla, mutta kuitenkin.
Vuosia olen tottunut kätkemään ison osan oireilustani muilta. Läheiset varmasti luulevat tietävänsä paljonkin, koska ulos puskee usein uupumus, ärtymys ja kärsimättömyys, jotka tietenkin vaikuttavat ympäristöön. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, ne ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu ja pinnan alla asiat ovat aina paljon pahemmalla tolalla. Aikani yritin puhua enemmänkin ääneen, mutta jossain vaiheessa ymmärsin sen turhaksi. Läheisten on vaikeaa ymmärtää ja huonossa hapessa on vaikea vastaanottaa ymmärtämättömyyttä. On helpompi jaksaa kipeimpien tuntojen kanssa yksin - ei helppoa, mutta helpompaa.
Elämä on sujunut paremmin jo viisi vuotta. Oireilu on ollut joka päiväistä ja matkan varrella on ollut hankalampia hetkiä, mutta ei mitään sellaista, josta ei olisi selvitty pienillä lääkemuutoksilla ja arjen toimintojen muuttamisella. Koska ennenkin olen kätkenyt suurimman osan oireilustani, eivät läheiset ole ehkä osanneet kiinnittää huomiota siihen, että olisi tapahtunut mitään isoa muutosta. Väittäisin kuitenkin, että parempi vointini on vaikuttanut suotuisasti myös heidän elämäänsä. Arki on sujunut jouhevammin, enkä ole ollut niin räjähdysherkkä kuin ennen. Josko läheiseni eivät ole isommin rekisteröineet muutosta, niin minulle se on ollut huikea. Oireilu ei ole enää vienyt täysin mukanaan, vaan ole pystynyt vaikuttamaan siihen. Koska sisäinen maailmani on ollut niin paljon rauhallisempi, on ollut vähemmän kätkettävää. Olen pystynyt suoritumaan arjesta helpommin ja olo on ollut tasapainoisempi ja keveämpi. Sairauden kanssa on ollut helpompi tulla toimeen.
Ja nyt, pitkän paremman jakson jälkeen maa mureni jalkojen alta ja tuli valtaisa pudotus. Sekamuotoisen oireilun räjähdys. Dissosiaatio-oireiden paluu. Itsemurha-ajatukset. Kamala kiukku. Suunnaton uupumus. Itkuinen lohduttomuus. Synkkä toivottomuus. Kirkaat, säkenöivän valon hetket, jotka vain kiusaavat ennen pudotusta takaisin pimeään. On tuntunut siltä, että mieli on kymmensuuntainen ja bipolaarisolut ovat vallanneet koko kehon. Hyvä aika on ollut muisto vain.
Josko pudotus on ollut itselle raju ja oman voinnin kanssa on tuntuntunut sietämättömältä elää, en olisi minä, jos ei mieleni alla olisi ollut koko ajan vahvasti se, miten tämä kaikki vaikuttaa läheisiin ihmisiin. Pitkään yritin kätkeä taas kaiken, mutta nyt vointi on ollut niin huono, että on ollut pakko sanoa ääneen edes osa siitä, mistä yleensä en puhu mitään. Vastuuntunto on vaatinut puhumista, jotta mahdollinen lopullinen romahdus ei tulisi muille aivan täytenä yllätyksenä.
Pelkään voinnin huononevan, jolloin käyttäytymisestäni tulee aina vain vaikeammin kestettävää, enkä ehkä pysty enää pyörittämään perheemme arkea. Pelkään jatkuvaa lääkityksen lisäämistä; sekamuotoinen oireilu voi vaatia sitä, mutta en haluaisi itseäni täysin turruttaa. Pelkään joutuvani sairaalaan. Yritän parhaani, jotta kenenkään läheisen ei tarvitsisi kärsiä tästä, mutta olen peloissani. Sairaus todella koettelee. Voin omalla toiminnallani yrittää saada sairautta aisoihin, mutta ei ole omasta tahdostani kiinni riittääkö se. Myös vierellä kulkijoiden jaksamista koetellaan. Loputtomiin ei mikään oksa jaksa taipua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jokainen kommentti otetaan hyvillä mielin vastaan!