20.8.2019 pistin pisteen tälle blogille. Silloin sain päätökseen kokonaisuuden, jonka halusin kirjoittaa. Se ei ollut päivittäistä ajatuksenvirtaa, vaan tarina siitä, millaista on ollut elää vuosikausia bipolaarihäiriöisenä. Nyt on uusi tilanne ja taas tarve kirjoittaa.
On tapahtunut voinnin romahtaminen. Pieniä kompasteluja on ollut koko ajan matkan varrella, mutta 2016 kevään jälkeen, ne eivät ole vieneet kovin syvälle ja olen selvinnyt niistä tekemällä joitain muutoksia elämässä. Tällä kertaa on tuntunut mahdottomalta löytää ulos tästä pimeydestä.
Elin lapsuuteni 20 koiran keskellä. Kotoa lähdettyäni on aina itänyt sisällä toive koiran hankkimisesta, mutta ikinä ei kuitenkaan ole ollut oikea aika. Kolmen vuoden perusteellisen pohdinnan jälkeen tuntui, että oikea hetki on koittanut. Minulle oli tärkeintä, että psyykkinen vointini oli ollut vuosia sellaisessa tasapainossa, että pärjäsin hyvin. Toinen merkittävä asia oli se, että lapset olivat kasvaneet niin isoiksi, että koin heidän pärjäävän hienosti, vaikka aikani menisikin tiiviisti koiranpennun kanssa. Koiran oli tarkoitus tulla lisäämään minun hyvää oloani. Kaveriksi, joka veisi ulos sekä pääni, että talon sisältä. Ajatukseni askartelisivat vähemmän sairauden ympärillä ja olisi muuta tekemistä, kuin jumittaa koneen äärellä.
Lokakuussa meille sitten tuli koiranpentu. Mitä suloisin pentu, joka ui heti kaikkien sydämiin. Olin tietenkin varautunut siihen, että pentu sotkee arkirytmini ja lisää vastuun taakkaa. Minulle oli selvää, että ensimmäinen vuosi tulee olemaan iloisista asioista huolimatta myös uuvuttava. Olin ajatellut, että selviän kaikesta tästä. Asiat eivät kuitenkaan ole menneet niin kuin ajattelin. Kaksi viikkoa pennun tulon jälkeen vointini romahti, eikä parannusta ole näkynyt.
Sekamuotoinen oireilu on voimakasta. Päivän aikana on pari ylettömän kevyttä hetkeä, jolloin kaikki näyttää valoisalta ja mahdolliselta. Iso osa päivää on uupunutta, tunteetonta usvaa ja kiukun purkauksia typeristä asioista. Uupunut usva muuttuu hetkittäin aivan tuskallisen pimeäksi olotilaksi, joka on täynnä itkua ja ahdistusta, toivottomuus saa vallan, eikä missään näy valon pilkahdustakaan.
Vastuuntunto ja vahva tarve huolehtia muista, on saanut selviytymään arjesta. Olen kuitenkin ollut yksinäinen, toivoton ja uupunut. On ollut mahdotonta repiä iloa mistään. Nyt voinnissa on tapahtunut ehkä jonkinlainen muutos. Olen löytänyt taas kirjoittamisen äärelle.
Aion nyt kirjoittaa elämästä tämän romahduksen keskellä. Kun ei voi puhua, voi aina kirjoittaa. Ehkä löydän kirjoittamalla ulos tästä pimeästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jokainen kommentti otetaan hyvillä mielin vastaan!