SIRPALEINA

Koronan keskellä hoitopuhelu psykiatrian polin sairaanhoitajan kanssa. Selostan hänelle tilanteen ja hän kysyy: "Eikö siihen jo totu?"

Vaikka hänen kommenttinsa on mielestäni täysin ammattitaidottoman ihmisen kommentti tai positiivisemmin ajateltuna, hyvin ajattelematon sellainen, niin tietyllä tavalla voin ymmärtää, mistä se nousee.

Olen sairastanut pitkään. 26 vuotta. Diagnoosin kanssa, samalla poliklinikalla jo 8 vuotta. 5 vuotta on sujunut melko hienosti. Oireilua on ollut koko ajan ja isompiakin kompasteluja matkanvarrella, mutta olen pärjännyt hyvin pienillä lääkemuutoksilla ja arjen ratkaisuilla. Lääkäri on useaan kertaan kehunut sitä, miten hienosti sairauteni kanssa pärjään. Tällaisessa voinnissa on ollut helpompi hyväksyä sairaus osaksi elämää ja kyllä, on tapahtunut tottumista oireiluun ja sairauden vaikutuksiin elämässä.

Nyt on kuitenkin kysymys muusta. Tilanne on aivan toinen. Romahdus on ollut raju, olen pudonnut syvälle, en näe valoa missään ja on vaikea hengittää. 

Sairaanhoitajan kommentti kirpaisee. Eikö hän, ammatti-ihminen, ymmärrä, miten raskaalta tällainen pudostus voi vuosien jälkeen tuntua? 

Olen varmasti voinut joskus pahemminkin, mutta minusta tuntuu, että nyt sattuu enemmän kuin koskaan. Mikä pettymys parempien vuosien jälkeen. Minä luulin, että jonkinlainen tasapaino olisi saavutettu. Minä luulin, että tulen jo toimeen sairauteni kanssa. Lääkitys tuntui sopivalta ja osasin elää arkeani niin, että toiminta tuki omaa vointiani. Ja nyt olen taas tässä. Aivan sirpaleina. Kaikkialla on pimeää ja psyykkinen kipu on kamala. Mikään mitä teen, ei tunnu helpottavan oireilua. Pystyn vielä pyörittämään arkea, vaivalloisesti ontuen, mutta kuitenkin. Jokainen liike on uupunut ja kivulias, voimat tuntuvat olevan aivan lopussa. Sisältä nousee väksin aika tuskainen huuto: Eikö tämä koskaan lopu?! Mitä, jos en tällä kertaa löydä ulos tästä pimeästä? 

"Eikö siihen jo totu?"

Ei.