Olen kovasti toivonut, että oma oloni helpottaisi, mutta nyt on keskiössä ollut ajatus siitä, että tuntuu välttämättömältä pystyä pitämään pahentuneet oireeni salassa muilta, jotta rasittaisin heitä mahdollisimman vähän. Olen taas lisännyt lääkitystä. Olo on rauhoittunut jonkin verran, olen pystynyt paremmin pitämään negatiiviset ajatukseni ja tunteeni omana tietonani, enkä ole enää menettänyt hermojani kaikesta. En kuitenkaan voi hyvin. BDIssä pisteitä 36, vakava masennus. Sekamuotoinen oireilu jatkuu. Mieli on ahdistunut, surullinen ja toivoton. Pää on täynnä uupuneita ja mustia ajatuksia, jotka katkevat vain ohikiitäviksi hetkiksi, kun äkkiä mielen täyttää tunne, että kaikkihan on hyvin. Arjen pyörittäminen tuntuu todella haasteelliselta, pelkkä suihkuhanan sulkeminen tuottaa ongelmia. Hetkittäin tulee tarmon puuskia, jolloin siivoan hulluna, teen ruokaa pakkaseen yms., mutta silloinkin olo on ärtyneen levoton, tekeminen on kaoottista, eikä mikään tunnu hyvältä.
En haluaisi peittää asioita, mutta terveitten suojeleminen tuntuu olevan välttämätöntä, jotta he eivät ahdistuisi liikaa. Olen vetäytynyt sosiaalisista kontakteista melkein kokonaan ja koetan käyttäytyä hyvin. Jopa kontaktit vertaisiin ovat jääneet. Pari ystävää sinnittelee yhä mukana. Vetäytyminen on tietenkin lisännyt yksinäisyyden tunnetta, mutta tuntuu tuskalliselta kohdata läheisten ihmisten kiukkua, ahdistusta ja huolta, kun oma vointi on hauras ja kipeä. On helpompi olla hiljaa, kuin kohdata ymmärtämättömyyttä, joka sekin lisää yksinäisyyden tunnetta.
Tällainen vaikeneminen, oireilun salaaminen ja kaunisteleminen, lisää tämän sairauden (ja oman olon) vähättelyä ja vähentää todellisen ymmärryksen lisääntymistä. Jatkuvasti törmää siihen, että bipolaarihäiriötä verrataan uupumukseen ja oirelu katsotaan olevan osa ihmisen persoonallisuutta. Tällaiset asiat saavat säännöllisesti iholleni nousemaan näppylöitä. Mielisairaus on yhtä todellinen, kuin joku muu sairaus. Mielen kipu lamauttaa, kuten fyysinenkin kipu. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyy huomattava itsetuhokäyttäytymisen ja itsemurhakuoleman riski. Kyse on vakavasta sairaudesta, ei vaikeasta persoonallisuudesta tai työn aiheuttamasta uupumuksesta.
Vaikka itsemurhista, kuoleman ajatuksista ja muusta vakavammasta oireilusta puhutaankin enemmän kuin joskus ennen, tuntuu silti, että ne useimmiten ovat edelleen tabu. Olen osallistunut itsemurhien ehkäisykampanjaan, puhunut asiasta aikakausilehdessä ja kirjoittanut sairaudestani avoimesti, mutta silti huomaan itsekin syyllistyväni ajoittain vaikenemiseen. Koska toiset eivät kestä, minä olen hiljaa. Tuntuu usein siltä, että on ok olla mieleltään sairas, kunhan sitä on hiljaisesti ja mieluiten hyvällä tuulella. Hoitotaholle pystyn puhumaan, mutta tuntuu, että sielläkin asennoidutaan nykyään niin, että minun täytyisi jo olla tottunut näihin huonoihin jaksoihin. On raskasta koettaa olla kipujensa keskellä mahdollisimman helppo ihminen. Oikein asennoituminen ja myönteinen ajattelu ovat in, vaikka kaikkien pitäisi tietää, että se on hyvin haasteellista, kun mielen kipu on kovimmillaan. Tuntuu, että on pakko vetäytyä ja vääntää kasvoille väsynyt hymy, vaikka haluaisi, että omalle kivulle olisi tila ja oireilulle löytyisi ymmärrystä.
En haluaisi tällä omalla ahdingollani lisätä kenenkään ahdistusta, mutta minusta meidän sairastavien pitäisi voida kertoa, kun vointi pahenee ja puhua ääneen sairauteemme liittyvistä vaikeammista asioista. Nyt on käynyt, kuten monta kertaa ennenkin: kun en koe voivani puhua, minä kirjoitan.
Jaksamista kaikille teille, joilla nyt on menossa vaikea jakso! Koetetaan uskoa siihen, että joku päivä taas helpottaa. 💜
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jokainen kommentti otetaan hyvillä mielin vastaan!