Edellisessä kirjoituksessani puhuin siitä, miten toisten ymmärtämättömyyttä, ahdistusta ja kiukkua on vaikea kestää, kun itse voi huonosti. Tekstiä julkaistessani aloin miettiä, mitä kipeä mieleni kaipaa.
Moni ihminen nauttii nyt keväästä, ihanasta auringon paisteesta ja fiilistelee tulevia lomia. Näillä fiilistelyillä moni yrittää myös piristää minun mieltäni. Minun elämässäni ei nyt kuitenkaan paista aurinko, vaan kuljen omassa harmaassa usvassani, joka katoaa vain hetkeksi vaihtuakseen hälisevään, kaahottavaan touhotukseen. En pysty tässä vaiheessa vointiani kiskomaan itseäni väkisin aurinkoon. Se ei vain onnistu ja sen yrittäminenkin vain pahentaa oloa.
Haluaisin kokea, että sairaudelleni on tila ja tilanteelleni löytyy ymmärrystä. Minä kaipaisin jonkun sanovan, että on ihan okei, että voin huonosti, enkä juuri nyt löydä paksusta usvastani aurinkoon. Olisi kiva, jos joku muistuttelisi, että synkkyyteni johtuu sairaudestani, ettei se ole minun vika. Että on ihan ymmärrettävää, että olen uupunut, synkkä, kärsimätön ja ärtynyt - että näin se menee ajoittain tässä taudissa. Tuntuisi hyvältä kuulla, että se mitä nyt jaksan, on ihan riittävää. Joku voisi sanoa, että tämä luultavasti kestää nyt hetken aikaa, mutta se ei haittaa, kyllä tästä selvitään.
Omassa kipeässä, mustassa yksinäisyydessä kurkkua kuristaa, kun tuntee, että oma sairaus ahdistaa muita ja ehkä jopa pilaa jonkun elämän. Sitä kaipaa kamalasti, että joku ottaisi kädestä ja sanoisi, että tää on ihan okei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jokainen kommentti otetaan hyvillä mielin vastaan!